Etusivu » Posts tagged 'urheilu'
Tag Archives: urheilu
Termit kuntoon?
USA:sta on tullut Suomen kahvakuulaurheiluperinteeseen 3 hyvää asiaa vuosien varrella. Ainakin. Hieman välillä harmittaa kun meillä suomalaisilla on niin kova tarve matkia juuri amerikkalaisia, noita hulluja pioneerejä, mutta ei se pelkästään huono juttu aina ole.
Hauskintahan oikeastaan kahvakuulaurheilun suhteen on se, että kahvakuula välineenä ja kahvakuulaurheilu lajina ovat olleet Karl Fazerin ajoista lähtien elinvoimaisia ja aktiivisia tuossa heti itänaapurissa. Ihan aidan toisella puolella. Mitä tekee suomalainen? No, uskoo välineen ja lajin mahdollisuuksiin vasta kun amerikkalaiset rupeavat siitä toitottamaan vuoden 2000 jälkeen 🙂 Toisaalta, ei silloin kahvakuulan paleokaudella eli aikana ennen vuotta 2006 juuri kukaan kuulista tiennyt, ja jos tiesi niin ei ainakaan kertonut, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.
Yksi juttu, josta Kukkakin kertoo alla on viestinnän selkeys. Se on viety esim. amerikkalaisissa non-fiction -kirjoissa niin pitkälle, että yksi kirja = yksi ajatus, jota toistetaan ja käydään läpi esimerkkien ja tarinoiden kautta. MUTTA, se on loistava tapa saada asia kertakaikkisen selväksi. Mitä hyötyä on jaaritella pitkät pätkät ties miten monitahoisesti, jos lukija ei saa kiinni ydinajatuksesta?
Olen itse tehnyt virallisen ja epävirallisen lajiviestinnän ja -kirjoittelun suhteen niin paljon virheitä etten edes jaksa laskea niitä. Olen aina pitänyt itsestään selvänä asioita, jotka todellakaan eivät ole itsestään selviä. Siis esim. sitä että joku tietää mitä painopiste tarkoittaa, eihän sitä nyt tarvitse sentään selittää? No kyllä tarvitsee. Kaikki pitää selittää juurta jaksaen, useaan kertaan toistaen, tekstinä, kuvina, äänenä ja ties minä. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka sentään miettivät näitä viestinnällisiä asioita vähän pidemmälle:
”Toimittajia on turha kiusata termillä Girevoy Sport. Edessä olisi kuitenkin monta muutakin kysymystä avattavana: Miten kahvakuulalla kisataan? Onko siinä koreografia? Oletko voimakas?
Päädyin ottamaan mallia Amerikasta (Kettlebell Sport) ja aloin käyttää termiä kahvakuulaurheilu Girevoy Sportin sijaan. Se helpotti paitsi omaa työtäni, myös toimittajien. Suomennoksesta tulee ainakin selville se, että jotain tehdään kahvakuulalla.”
Kahvakuula, nostaminen, Kettlebell Lifting | kukkalaakso.com.
Jaa tämä:
Sohvan ja huippu-urheilun välimaastossa?
Kuntotehdas -kirjan arviota kirjoittaessani, löysin Kiroileva Lintu (hyvä nimi!) -nimisestä blogista myös arvion kyseisestä kirjasta. Siellä oli todella iloinen yllätys, tämän blogin tekstiä oli luonnehdittu imartelevasti ja paremmin kuin itse osaisin keksiä. Teksti kolahti muutenkin. Kiitos Linnulle!
”Jossain vaiheessa sitä vaan kyllästyy kulkemaan joka paikkaan laukku täynnä ällöttävän makuisia maitorahkoja ja kuluttamaan 10 prosenttia palkasta rytmihäiriöitä aiheuttaviin treenibuustereihin kun ruokaakin on kaupan. Tähän rakoon Marko Suomen, Jussi Riekin tai vaikkapa urbaanin orangin kaltaiset uuden polven terveyskirjoittavat iskevät.
He kirjoittavat meille normaaleille ihmisille, joilla ei ole kovin suurta tarvetta testata pysyykö pelkällä pekonilla hengissä tai viedä illanistujaisille omia eväitä kun täytekakussa on niin huonot ravintoarvot. Tämän uuden polven markkinat ovat siinä, että Jay Cutlerin ja Pitää Pystyä Puhumaan-liikunnan väliin jää vielä paljon ihmisiä.
”
http://kiroilevalintu.com/kirja-arvio-kuntotehdas/
Ja tosiaan, se mitä itse olen touhunnut ja mistä kirjoittelen, menee jonnekin tuonne välimaastoon. Se mitä tuossa kuvassa näkyy kysymysmerkkeinä.
Tähän lähes sattumalta liittyy tuossa Kiroilevan Linnun tekstissä mainittu Urbaani Oranki, joka siis on hyvä blogi, jossa on itselleni paljon läheistä ajatusmaailmaa liikunnasta. Lainasin tätä seuraavaa tekstiä ja pudotin sen myös FB -sivulle, jonne tuli hyvää kommenttia.
”Pitkän polun ottaminen voi olla raskaampaa, mutta siinä ehtii ihailla maisemia ja haistella kukkasia. Olennaista on prosessiin keskittyminen ja se, että on läsnä kaikilla aisteilla juuri nyt. Treenaamiseen liittyy olennaisina osina aistit ja läsnäolo, ei ainoastaan peilit, proteiinipirtelöt ja iPodin soittolista. Miksi liikunnasta on paettava kaikilla aisteilla? Ei kai kukaan keikalle mennessäänkään laita napit korviin ja silmälaput naamalle.”
http://www.urbaanioranki.com/2013/02/kuntoon-paasemisesta.html
Eli, FB:n kommentin kysymys: miten päästä intensiivisen urheilu- tai muun kokemuksen jälkeen tuollaiseen tilaan, jossa osaa arvostaa tavallisen liikkumisen aiheuttamia fiiliksiä?
Ei mikään helppo juttu. Itse olen elämäni aikana, siis tähän mennessä, suhtautunut liikkumiseen ja treeniin ainakin seuraavilla erilaisilla tavoilla: välinpitämätön, pakkomielteinen, nautintoa hakeva, ahdistusta pakeneva, pelkoa ylittävä, välttämätöntä pakkoa suorittava ja mitähän vielä. Vaikein on välinpitämättömyys.
En ole koskaan huippu-urheillut, mutta olen saanut kokea mieleenpainuvia huippukokemuksia urheilun kautta. En koskaan varmaan unohda miltä tuntui eka thaikkuottelu, tai se viimeinen. Tai millaista oli nostaa Latviassa ekaa kertaa, tai millaista oli nostaa Haapajärvellä viime syksynä tai Hyvinkäällä kotikisoissa eka 10min 32kg:lla tai mitä kaikkea muita.
Kaikki nämä tekemiset voi laittaa taulukkoon ja vertailla teoreettisia rasituksia erilaisten hyötyliinkuntamuotojen ja kuntoilumuotojen kanssa, ja voi havaita että samanlaisia fysiologia rasituksia voi saada aikaiseksi monilla eri tavoilla. Mutta, oleellista urheilussa on se miten suurista tunteista on kyse, eikä niitä taulukoon saa laitettua. Miltä se tuntuu? Minkälaista on treenata viikkoja, kuukausia, jotain yhtä päivää varten, minkälaista on kun viimeisellä viikolla ennen kisaa alkaa tuntua flunssaiselta tai saakin sparrissa kovemman iskun ja pelkää ettei pääsekään kisoihin. Kun onkin kisapaikalla ja toivoo ettei olisi koskaan tullut sinne, kun näkee punnituksessa kilpakumppaninsa, joka näyttää yliluonnollisen vahvalta, kun ennen lämmittelyä luulee ettei muistakaan miten nostetaan. Entäs se kun oma vuoro alkaa, miten korvissa suhisee ja yhtäkkiä jännitys katoaa ja sitten vain tekee ja tekee kunnes alkaa väsyttää ja sitten taistelee itseään vastaan, en luovuta, en varmasti vaikka mieli tekisi. Ja kohta homma on ohi, se kaikki jännitys ja odotus ja paine on ohi ja on niin raukea ja hieno olo, varsinkin jos setti meni hyvin, että harvoin voi edes tuntua niin hyvältä. Ja kun vielä melkein viikon päästä voi elää niitä hetkiä lavalla uudelleen, tuntuu kuin askel olisi kevyempi kuin tavallisesti ja että mikä vaan on mahdollista. Ja siitä sitten paluu arkeen.
Niin että miten siitä kaikesta tunnelmasta yhtäkkiä menee siihen että onhan se terveysliikunta ihan tärkeää ja kivaa. Ja että miten osaa nauttia ihan vaan tavallisesta liikkeestä, sillä onhan oikeasti ihme mihin ihmisen keho pystyy. Rankinta on se että tuo kaikki on todella tärkeää mutta jos on kokenut jotain tuollaista, josta ei oikeastaan voi kirjoittamalla välittää mitään, niin se ei ole itsestäänselvää että siinä osaa olla vaan zeninä.
Enkä usko että siihen auttaa kuin että yrittää löytää itselle mielekäs tapa tehdä sitä liikettä, oli se mitä tahansa? Vai onko teillä ideoita?
EDIT: P.S. Ei liity aiheeseen (saati tapaukseen) mutta Danzig on tulossa Provinssiin kesällä. Olin siellä katsomassa -95 ja taidan mennä nytkin. Se konsertti edustaa liikuntamuotoa, josta pidän yli kaiken, hirveä määrä porukkaa ihan tohkeissaan musiikista törmäilemässä toisiinsa.
Jaa tämä:
Jeesustelen, siis olen olemassa – urheilu ja arvot
Lukijalle tiedoksi (tämä siksi että nettisurffaaja ei jaksa keskittyä pitkään): postaus on pitkä, kerron siinä arvoistani urheiluun liittyen ja sen voi tiivistää Sick Of It All:n hienon biisin Built To Last lauseeseen:
”old school or the new
doesn’t mean a thing if your heart’s not true
greedy ones faded fast, we’re here
Built to last”
Jaaritus alkaa tästä:
En olisi uskonut että tämä päivä tulee joskus mutta huomaan olevani joissain asioissa kuin sellainen vanhan koulun tervaskanto. Puhun nyt suhtautumisesta urheiluun. Mä uskon että urheilulla ja liikunnalla yleensä on tärkeää olla arvopohja. Siis ainakin henkilökohtaisesti. Mitä se tarkoittaa?
No, esim. aina välillä juttelen erään kaverin kanssa kahvakuulatreenien vetämisestä ja mitä eri saleilla tapahtuu. Hän on aina kärppänä sanomassa ”mutta jos teet näin niin saat hyvin rahaa, tai jos teet näin niin saat enenmän”. Eli se ensimmäinen lähtökohta on aina se raha. Mulle se ei ole sitä koskaan liikunnassa ollut.
Mun mielestä lähtökohta pitäisi olla se että miksi liikutaan. Miksi vaikka kahvakuulatreeni on hyvä asia ihmiselle? Se ei ole sitä siksi että juuri nyt kuulakursseja vetämällä hyvät rahat jos osaa vetää oikeista naruista. Tai se että nyt jopa aina niin epämuodikkaalla GS:llä voi takoa rahaa. Ei, vaan kahvakuulan osalta kyse on siitä että ihan oikeasti se on fysiikalle hyväksi jos sitä tekee tolkullisella tavalla. Ja se tulee olemaan niin buumin jälkeenkin.
Kuulatreeni tuo varsinkin istumatyöläiselle sellaisia etuja, joita ei saa lenkkipolulta, spinning -pyörän selästä, kuntosalilaitteista, bodypumpista. Ne kaikki liittyvät kehonhallintaan ja etenkin ryhtiin, lantion käyttöön ja asentoihin. Ei mitään maagista sinänsä mutta isoja asioita, ja ihan ilmiselviä jos miettii liikkeitä ja asentoja kokonaisuutena.
En minä tarkoituksella ole moralisti, se tulee ihan itsekseen. Tässä on vähän samaa ehdotonta suhtautumista kuin thaikkuaikoina ajattelin että esim. K1 oli jenkeille vesitetty versio hyvästä lajista, jotta saadaan lypsettyä idiooteilta rahaa. Tai musiikin suhteen siitä että on aivan sama miten kivat tatuoinnit tai tukat bändin kavereilla on jos sydän ei syki musiikille ja biisit on tehty vain rahan takia. Jostain Idols -makkaratehtaasta tai Justin Bieberistä ei voi edes puhua. Ehkä kyse on jostain luonneviasta?
Mä pidän aitoudesta, raa’asta tekemisen meiningistä ja siitä että tehdään asioita sydänverellä ja vaikka paatoksellakin, jos ollaan intohimon kautta liikkeellä. Inhoan poseeraamista, titteleiden takana piilottelua ja paskantärkeilyä. Urheilussa on parhaimmillaan näkyvillä paljon noita ensimmäisiä asioita mutta toki aina tuota toistakin puolta.Thainyrkkeilyssä ja myös GS:ssä on hienoa se että ulkonäön perusteella tai treenivaatteiden merkin perusteella ei voi tietää kenellä on taistelijan sydän, sen näkee vasta lavalla. GS:n kautta olen päässyt tutustumaan moneen todelliseen taistelijaan, mikä on kunnia.
Ryhdin meiningistä tykkään erityisesti siksi että treeneihin voi tulla kuka tahansa pystymetsästä repäisty ihminen, ei mitään kynnystä. Tai no, oma kuula pitää olla mutta niitäkin saa vuokrattua. Mun mielestä liikunnan ja urheilun pitää olla kaikille avointa ja reilua, mikä kuulostaa jopa jotenkin lapselliselta mutta se on silti tärkeää.
Kahvakuulafoorumi (kahvakuula.fi/forum) on perustunut myös alusta asti avoimelle linjalle. Antin kanssa päätettiin heti aluksi että kaikkia saa kehua ja haukkua tasapuolisesti, ja että kaikilla on vapaa sana, ja kaikki saavat mainostaa puuhastelujaan. Silloin perustamisen aikoihin eräällä toisella foorumilla ei saanut esim. jutella vapaasti eri valmistajien tuotteista, mikä oli monella eri tavalla typerää. Siihen on törmännyt muillakin foorumeilla, jonkun kisailmoituksen jättämisen jälkeen moderaattori tulee itkemään että vain hänen yhteistyökumppaneiden juttuja saa mainostaa. Ja kyllä, foorumin omistajilla on oikeus valita sisältönsä mutta on tuollainen silti aika syvältä eikä ainakaan edistä minkään lajin kehitystä.
Aina välillä tällaisten periaateasioiden takia saa hankalan ihmisen maineen, varsinkin kun on tekemisissä sellaisten kanssa, joille ei ole muita arvoja kuin eurot tai dollarit. Sama jos erehtyy arvostelemaan vaikka niitä uusia klommokahvakuula-irvikuvia, joita saa kaupoista. ”pääasia että ihmiset liikkuu, hei tajuutsä?” Jos otetaan esille tekemisen tai välineiden laatu niin aina joku on kitisemässä, vaikka ei se vaadi loppututkintoa kahvakuulatieteestä että tajuaa että noissa ei ole muusta kuin rahasta kyse.
Mutta, loppujen lopuksi uskon kuitenkin että laatu perustuu aina jollain tapaa arvoille. Jos haluaa tehdä hyvää laatua, ei voi tehdä kompromisseja, siis ainakaan omasta mielestään jotta voisi nukkua yönsä paremmin. En väitä että mun tekemiset olisivat olleet aina laadukkaita mutta silloin kun sydän on ollut aidosti mukana niin hyvä mieli on jäänyt jälkeenpäin.
Yksi hienoin näkemäni urheilun arvotilanne tapahtui Ryhdin biatlon -kisoissa keväällä Juuso GS Liedosta teki tempausta ja sitten yhtäkkiä lopetti setin. En tajunnut ensin mistä on kyse mutta sitten kävi ilmi että kuula oli kolahtanut maahan (silloin kuuluukin lopettaa), sitä vain ei ollut kukaan muu kuin Juuso huomannut. Hän toimi siis äärimmäistä urheiluhenkeä ja moraalista selkärankaa osoittaen, mikä on todella harvinaista.
Aiheeseen liittyvät linkit:
Jaa tämä:
Onko liikunta muutakin kuin rasvanpolttoa?
Tuossa muutama artikkeli, joissa haetaan liikkumiseen ja urheiluun muutakin näkökulmaa kuin median roiskima ”hei, katso miten Cate Winslet laihdutti 50 kiloa leikkaamalla jalkansa poikki!” -bullshitti, jossa fyysinen ihminen alennetaan vain omaa napaansa ja sikspäkkiään tuijottavaksi urpoksi, jonka ainoa tavoite on näyttää hyvältä firman pikkujouluissa. Laitan silti juttujen väliin kuvia timmeistä ihmisistä Flickr:n kuvahausta, jotta se houkuttaisi aukaisemaan linkit.
Tommi Hoikkala miettii liikunnan uusia toimintatapoja, miten saada nuoret mukaan jähmeään urheilukulttuuriin:
http://www.slu.fi/lum/numero-2-2011/liikuntapolitiikka/tommi-hoikkala-kohti-uusia-toimi/
Tässä puolestaan kerrotaan Kirsi Hämäläisen eetoksien tutkinnasta, siitä miten taustalla olevat arvot vaikuttavat käytännön tekemiseen. Mikä on piilo-opetussuunniltelma sinun lajissasi?
http://www.sivistys.net/toimitus_suosittelee/tutkimus/urheilun_eetokset_ohjaavat_valmennusta_.html
(FightLaunch.com)
Vielä yksi Juhani Tähtisen ja Arto Nevalan kirjoitus, liikunnan ja urheilun muuttuvat merkitykset:
http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/paakirjoitus_2106102213.pdf
”Myös Päivi Harisen artikkeli skeittaripojista kytkeytyy suomalaisen liikuntakulttuurin muutoksiin, vaikka vaikutteet tulevatkin, monen muun liikuntamuodon ja urheilulajin tapaan, ulkomailta. Harisen tarkastelu liittyy liikuntakulttuurin uusiin virtauksiin, mutta samalla hän yhdistää skeittauksen nuorisokulttuurin muotoihin ja niiden mentaaliseen eetokseen ja maailmaan. Artikkeli osoittaa hienosti, kuinka keskeinen asema liikunnalla – sitähän skeittaaminen on – voi olla nuorten alakulttuureiden muodostumiseen. Nuoret voivat siis olla aktiivisia liikkujia, vaikka he vierastavat järjestettyä liikuntatoimintaa ja kilpa- urheilun mentaliteettia. Kotimaisen osaston päättää Tero Viljasen perinteikkään ja tärkeän suunnistustapahtuman, Jukolan viestin, järjestämistä käsittelevä artikkeli. Sen keskiössä on ison organisaation ja vapaaehtoistoimijajoukon työskentely. Suunnistuksessa näyttää siis olevan vielä kunniassa vapaaehtoistyö, jota kirjoittaja pitää suurena voimannäytteenä. Muilla lajeilla saattaisi olla tästä opiksi otettavaa. Vuodesta toiseen jatkuvaa vapaaehtois- työn voimannäytettä selittävät tapahtuman perusluonne, suuruus ja olannaisena osana oleva kansainvälisyys.”
Jaa tämä:
Kuntoilubisnes on pikaruokaa ja urheilu slow foodia
Juuri mietin että mitä eroa on ns. pikakuntoilulla ja urheilulla, kun törmäsin urbaanin orangin hyvään tekstiin. Se löytyy tuolta lopusta.
Kunto, siis tämä tällainen tietämättömille myytävä ”saat nyt heti Kunnon ostamalla jotain näin ja näin monella eurolla”. Kyseessä on joku tietty ajankohta, johon mennessä halutaan näyttää tai vaikuttaa hyväkuntoiselta, tai siis ainakin tästä lähtökohdasta tätä käärmeöljyä yritetään myydä.
Jokainen, joka on edes kaksi kuukautta kuntoilumielessä liikkunut, tietää että muutamassa viikossa saa kyllä näkyvääkin muutosta aikaan, mutta ei siinä ihmeitä tehdä, oli treenimetodi sitten Jennifer Lopezin tai viime vuoden fitness-mestarin tai erikoisjoukkojen kouluttajan siunaama.
Sitten on olemassa urheilu. Mitä se on? No, yleensä se liittyy johonkin lajiin, sanotaan vaikka kahvakuulaurheiluun. Siinä järjestetään kisoja, joissa on tietyt säännöt. Tavoite ei ole vain voittaa joku yksittäinen kisa tai olla Kunnossa ensi viikolla, vaan tulla paremmaksi nostajaksi ajan kanssa. Tähän voi mennä vuosia. Siinä matkan varrella tulee oltua paremmassa ja huonommassa kunnossa, tulokset heittelevät mutta oppimista tapahtuu jatkuvasti, tiedosta muodostuu ymmärrystä ja siitä sitten käytännön muutoksia tekemiseen. Välillä homma junnaa paikallaan ja välillä sujuu hyvin. Kyseessä voi olla elinikäinen prosessi, kuten soittotaidon kehittäminen, koskaan ei tule valmista mutta matka on tärkeä.
Jokainen, joka on jotain urheilulajia joskus harjoitellut, tietää että mitään ei saa nopeasti. Ei vaikka ostaisi nyt heti ja saisi kaupan päälle DVD:n.
Silti, tämä kaikki on turhaa, jos tähän ei jostain ota kuvaa kireistä mimmeistä tai sikspäkeistä. Ilman niitä, mikään liikuntaan liittyvä sanoma ei ”myy”. Katsotaan mitä google kuvahaku tarjoaa (asetus ”saa käyttää uudelleen” on päällä, jotta ei rikottaisi tekijänoikeuksia).
Huomasitteko? Heti kun laitoin nuo kuvat, viesti selkeni ja muuttui automaattisesti uskottavaksi: Kun urheilet, saat sivutuotteena hyvän kunnon ja sixxxpäkit ja kaikki mutta eivät ne ole ikuisia eivätkä ne tule nopeasti.
’”Jos oikeasti haluamme kehittyä ja omaksua uusia asioita niin se vaatii aikaa, sitoutumista ja kärsivällisyyttä. On sanottu, että jos haluaa tulla todella hyväksi jossain niin se vaatii 10 000 tuntia harjoittelua. Voimme siis tulla todella hyväksi jossain 10 vuodessa jos harjoittelemme jokainen päivä kolmisen tuntia. Tässä on suuri ristiriita siihen kun nykymaailma nopeutuu jatkuvasti ja asiantuntijuutta alaan kuin alaan myydään viikonloppukurssilla. Samaa nopeaa muutosta ja kehitystä luvataan myös mainoksissa. Nykykulttuuri tuntuu olevan allerginen asioille jotka oikeasti vievät aikaa tai vaativat sitoutumista.”
Jaa tämä:
Urheilu, paha vai hyvä?
Mitä mieltä olet urheilusta ja kisaamisesta? Onko se sinun juttusi lainkaan, vai saatko siitä paljonkin positiivista?
Jos mietin urheilua siltä kannalta minkä mielikuvan sain siitä nuorena, se näyttäytyi aika ankeana: kärsiviä ilmeitä, anteeksipyytelyä kun ei tullutkaan kansainvälistä menestystä, doping -skandaaleja, jatkuvia testejä mutta ei oikeaa harjoittelua, lihavia valmentajia ajamassa autolla vieressä kun muut juoksevat ja muuta vastaavaa. Nämä mielikuvat siis synmtyivät telkkarin ja koulun liikuntatuntien välityksellä.
Myöhemmällä iällä, siis n. 25 -vuotiaana (huh, siitäkin on jo aikaa!) löysin urheilun merkityksen ensimmäistä kertaa henkilökohtaisella tasolla. Harjoittelin lajia, ja kävin katsomassa salikisoja. Ajattelin että voisinhan minäkin kokeilla, vaikka en ollut koskaan ajatellut olevani kilpailuhenkinen. Tunnelma oli kuitenkin kannustava ja tekeminen fyysistä, ja se vei mukanaan. Kokeilin kisaamista, ja sain isoja onnistumisen kokemuksia, ja pari vuotta meni aktiivisen kisaamisen merkeissä. Siis tämä kaikki ihan harrastuksena töiden yms. ohella. Sen jälkeen nykyisessäkin lajissa kilpaileminen on aina ollut itsestäänselvää, vaikka en pidä itseäni urheilijana varsinaisesti, ehkä harrasteurheilijana.
Mun mielestä kisaaminen on yhtä kuin tavoitteellinen harjoittelu, jossa kisat ovat sellaisia testipisteitä, joissa näkee oikeasti missä itse sillä hetkellä menee. Toiset kilpailijat ja yleisö ovat itse tekemisen kannalta sivuseikka, vaikka ne tuovatkin lisämotivaatiota sillä hetkellä. Pääpointtina on se, miten itse pystyy keskittymään ja mitä kaikkea kehossa ja mielessä tapahtuu ennen ja jälkeen jännittävän tilanteen.
Näen siis kisaamisen, lajissa kuin lajissa, totuuden hetkenä itselle. Vähän sama kuin jos vaikka kerran kuussa pitäisi kiinni testipäivästä, jolloin kokeilisi vaikka jotain omaa ennätystä mutta hieman enemmän sosiaalisen jännityksen takia. Ranking -listat, sijoitukset, menestys, tulokset jne ovat periaatteessa sivuseikkoja, ulkoisia asioita. Tärkein anti on se, että näkee miten oma harjoittelu on oikeasti mennyt, ja voi olla että joutuu luopumaan jostain kuvitelluista asioista. Ja toisaalta voi tulla positiivisia ylläreitäkin.
Aika monilla on kisaamisesta ja urheilustakin todella negatiivisia mielikuvia, se koetaan vain huippu-urheilijoiden asiana tai muutenkin todella vastenmielisenä toimintana. Jotkut sanovat että haluavat pitää hauskaa ja viihtyä treenatessaan, eivätkä kisata sen takia koska se tekee kaikesta niin vakavaa. Oman kokemuksen mukaan treenien hauskuus ja mielekkyys on vain kasvanut kilpailemisen myötä, eikä se tekeminen sen vakavampaa ole. Mitä mieltä itse olet?
Totuus löytyy raudasta 