Hesarissa kerrotaan ihan positiivisesta kulttuurin muutoksesta, eli siitä että jos joku nyt on hieman jumpannut niin kaikki eivät heti ajattele että ”tuossapa taas tuollainen lihapää, joka osaa keskustella vain toistoista ja sarjoista ja jonka ainoat lukemat kirjalliset teokset ovat rahkapurkkien tuoteselosteita”.

Nyt siis ajatellaan että fyysinen kunto merkitsee jotenkin sitä että ihminen on älykäs, koska huolehtii itsestään ja rakentaa itsestään tehokkaan koneen, joka pystyy tuottamaan paljon lisäarvoa eri puolille. Ehkä mennään jopa niin pitkälle että fyysisesti vähemmän atleettisia aletaan pitää imbesilleinä, koska eivät saa edes palaa kasvamaan, miten siis saisivat kansantalouden kasvuun? Voiko olla innovatiivinen ja kekseliäs jos ei pysty tekemään edes kuntopiirejä?

Yleistäminen on toki tyhmää, ja urheilullisuudessa ja lihaksikkuudessakin on aste-eroja. Olen tavannut sekä veitsenteräviä, viisaita ja vähemmän älykkäitä urheilullisia ja epäurheilullisia ihmisiä. Uskon että joissain tapauksissa tuosta ”itsestään huolehtimisesta” voi tulla siitäkin vain pakkomielle, joka ei kerro älykkyydestä yhtään mitään, ehkä jopa vain pahoista ongelmista. Mutta, kulttuuri muuttuu ja voi olla että nuoret jo elävät siinä maailmassa että työnhaussakin kandidaatin hauberin timmiyttä syynätään samalla tarkkuudella kuin opiskelumeriittejä tai projektiosaamista.

Itse kiinnitän paljonkin huomiota ihmisten ryhtiin ja liikkeeseen, ja bongailen erilaisia jumeja mutta lihakset sinänsä eivät niin paljoa kiinnosta. Toimintakyky kuitenkin näkyy päällepäin ja se on aina hieno asia, varsinkin jos ihmisellä tosiaan on päässäkin jotain omia ajatuksia. Silti, vierastan ulkonäkökeskeisyyttä, ja siksi kahvakuulaurheilu on hieno laji: nostajan ulkonäöstä ei voi juurikaan päätellä miten kova tekijä hän on, ja luonne sekä asenne vaikuttaa paljon enemmän kuin se että näkyykö sikspäk toppatakin läpi vai ei.

Hienoa tässä kulttuurin muutoksessa on myös se, että mielestäni nyt juuri vaikuttaa sekä miehillä ja naisilla olevan enemmän liikkumavaraa kroppiensa ja olemuksensa kanssa. Eli, olemme ehkä tavallaan menneet androgyynimpään suuntaan, on sekä heikkoja kynäniskamiehiä että fyysisesti voimakkaan näköisiä naisia, eikä se ole mikään sosiaalinen rikkomus vaan enemmänkin rikkautta ja ihan tavallista erilaisuutta. Ei siis ole pakko olla miehenä hiivakainalo tai naisena siro pankkineiti, vaan voi olla mitä tahansa mikä omaan sporttitasoon tai kuntoilukiinnostukseen istuu.

Lue Hesarin teksti ja vedä omat johtopäätöksesi:

”Ne nuoret ihmiset, jotka ovat kasvaneet salikulttuuriin, eivät tiedä, kuinka lihasten kasvattaminen on nähty ennen tyhmänä, sairaalloisena tai pakkomielteisenä. Nyt terve kunnon kansalainen syö hyvää proteiinia kolmen tunnin välein ja pyrkii mahdollisimman pieneen rasvaprosenttiin sekä lihaksiin. Terveyteen ja kauneuteen pyrkimisestä on tullut se ilma, jota hengitämme.”

Kinnunen puhuukin tuotteistetusta ruumiista. On helpompi muuttaa ja muokata itseä kuin ympäröivää yhteiskuntaa ja vallitsevia rakenteita. Hänen mukaansa ruumisihanne on myös yhteydessä vallitsevaan talousjärjestelmään. ”Jatkuvan kasvun, kilpailun ja kehityksen painottaminen vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudumme ruumiiseen. Sitäkin halutaan tehostaa, eikä antaa rehottaa luonnontilassa”, Kinnunen sanoo.

”Mitä kovemmin talous sanelee ja uskomme kasvun autuuteen, sitä armottomammin kuritamme ruumista.

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1386442310261