Varoitus: Seuraa pitkähkö avautuminen, joka ei liity treeniin varsinaisesti. Tiivistelmänä: kyynisesti rahan takia tuotettu tusinamusiikki on kuin kanahyppy kahvakuulalla. Sen voi tehdä, sitä voi mainostaa toiminnallisen tehokkaana mutta kukaan ei jää kaipaamaan jos sen jättää tekemättä.

Musiikki on minulle yksi äärimmäisen tärkeä asia elämässä, se auttaa käsittelemään asioita, joille ei ole sanoja ja vaikka olisikin niin niitä ei osaisi tai uskaltaisi sanoa. Musiikki voi olla itseilmaisun keino, tapa välittää iloa, surua, vihaa, intoa, kauhua, kauneutta ja kaikkea mahdollista. Musiikki on myös kaikkia kulttuureja yhdistävä asia, liikkumisen lisäksi. Olemme tanssineet ja loilotelleet paljon ennen puhuttua kieltä, tekstistä puhumattakaan (ainakin tässä käsityksessä olen, oikaiskaa). Harjoitteluun voi musiikista saada piristystä, tai palautumiseen rentoutusta, tai kisapettymykseen lohdutusta.

No, kuuntelin tänään automatkalla poikani juuri saaman nuoren artistin levyn alusta loppuun. (deletoin artistin nimen tästä sillä tarkoitus ei ole mollata esiintyjää vaan häntä hyväksikäyttävää koneistoa) Olin toki kuullut hittibiisin xxx:n jo aikaisemmin, kukapa ei olisi. Sinänsä ihan harmitonta kertakäyttöpoppia. MUTTA. Musiikki oli kuin robottien tekemää, vailla mitään aitoa tunnetta. Oikeastaan kuulosti siltä kuin M & kumppanit olisivat säveltäneet teokset lähinnä kassakoneella kliksutellen, ja sanoituksen kuulostivat keski-ikäisen ihmisen suusta tulevilta sekundaiskelmälyriikoilta, joita kukaan oikea nuori ei päästäisi suustaan. Takuuvarmoja ja täysin riskittömiä rallatuksia, jotka menevät ohi jälkeä jättämättä, jos pientä kylmää puistatusta ei lasketa. Vähän sama oli jää kuin olisi juuri syönyt mega-aterian jossain pikaruokalassa, tavallaan söi jotakin mutta ei tullut kylläiseksi ja vatsa voi huonosti.

Mitä väliä? No, tuskin varsinaisesti mitään. Elämä jatkuu ja tulee aina uusi artistituote, ehkä vielä nuorempi, joka vetoaa taas erilaiseen kohderyhmään, jolle tehdään valmiiksi ”biisejä”. Ja toisaalta olen tavallaan iloinen että jälkikasvuni kuuntelema musiikki on minusta vastenmielistä, vaikka lapseni ei vielä olekaan ns. kapinaiässä. Olen tullut vanhaksi koska jaksan napista jostain näinkin turhasta asiasta 🙂 Sen verran tiedän että ennen ei ollut paremmin, sillä olen jo liian pienestä seurannut esim. MTV:n kehitystä, ja tuota samaa kuraa sieltä on aina tullut, hieman eri paketissa. Se on osa kulttuuriamme. Aina on onneksi myös ihmisiä, jotka tekevät musiikkia muistakin syistä kuin rahanhimosta.

Joka tapauksessa, teille, jotka käsitätte puistatukseni, muutama vanha (tietysti) ralli, jossa käsitellään omalla tavallaan musiikkibisneksen kyynisyyttä.

Dead Kennedys – MTV Get Off The Air 80 -luvulta. Jello Biafra kyseenalaistaa levy-yhtiöt, jossa päätökset tehdään laskukoneella taiteen kustannuksela, ja jossa ihmetellään bändejä, jotka aina hymyilevät:

Propagandhi – Rock For Sustainable Capitalism, jossa toivotaan mm. että myös tusinabändit voisi ulkoistaa halvan tuotannon maihin, ja kaivataan aikaa lapsuudessa, jossa musiikki oli vielä jotain suurempaa kuin uusin alennusmyyntilevy.

NoFX – Dinosaurs Will Die, jossa maalaillaan musiikkibisneksen tulevaisuutta, jossa voisi julkaista levyjä, joissa on useampikin hyvä kappale. Tunnelmoidaan myös levy-yhtiöiden mahdin murtumista uusien jakelukanavien myötä.