Huomaan välillä olevani aika tosikko liikkumisen suhteen, ja mietin että mistä se oikein johtuu. Tulee muutama asia mieleen:

• varhaislapsuudessa liikuin ”normaalisti”, pelailua ja juoksentelua ja kiipeilyä pihoilla ja metsisssä. En tietenkään miettinyt että mikä on ”suhteeni kehoon tai liikuntaan” yms. liike oli leikkiä
• sitten eksyin tietokonepelien ihmeelliseen maailmaan, ja sen sekä koulussa istumisen takia että kasvamisen takia hukkasin tuon normaalin fyysisyyden joksikin aikaa, eli en osannutkaan enää liikkua
• joskus yläasteella sitten iski paniikki kun katsoin peiliin, pitkä ja laiha ruipelo tuijotti vastaan, ja löysin itseni salilta pumppaamasta rautaa -> pystyin jonkun ajan päästä taas fyysisesti vaikka mihin
• intin jälkeen tai jo osittain sielläkin löysin kamppailulajit, ja taas aukeni uusia ulottuvuuksia siitä mihin pystyin, sparraaminen varsinkin oli hienoa
• Helsingissä löysin käsinseisojaporukan, jossa varsinkin viisikymppinen pitkän linjan sirkustaiteilija teki vaikutuksen taidoillaan ja huumorintajullaan. Tässä oli mies, joka ei pullistellut tai uhonnut mutta teki yhden käden seisontaa upeasti ja hallitusti. Käsinseisojaporukka opetti miten liike voi olla voimakasta ja kaunista
• thainyrkkeilyn myötä näin konkreettisesti miten muoto on sivuseikka, kun joskus upeasti pumpattu keho sai kehässä kyytiä lässähtäneeltä tai luuviululta, ja taas myös se uho ja pullistelu auttoi hyvin vähän. Valmentajakin sanoi että sikspäkillä voi saada enemmän mimmejä mutta ei se kehässä auta
• päädyin ohjaamaan sattumalta treenejä ensin thaikussa ja sitten kahvakuulassa ja huomasin pitäväni siitä, taas jotain mistä opin älyttömästi uutta ja olin todella yllättynyt sillä en olisi uskonut koulupoikana liikunnantuntien kärvistelyjen jälkeen että edes tykkäisin liikunnasta tai urheilusta saati sitten ohjaisin tai valmentaisin tai puhuisin sen puolesta
• nykyinen vaimoni sairastui vakavasti vuonna 2006 ja siinä samassa oli lähellä kuolla myös silloin 4kk ikäinen poikani. Löysin molemmat tajuttomina ja muistan yhä kuinka pidin poikaani sylissä ja se miten hän ei reagoinut. Olin hyväkuntoinen ja harrastin mukamas kovaa lajia mutta en ollut koskaan kokenut mitään niin rajua saati pitänyt mitään niin raskasta sylissäni
• muistan kun näin vaimoni hieman myöhemmin sairaalassa harjoittelemassa uudelleen juoksua ja ne ensimmäiset riemukkaat juoksuaskeleet. En ole koskaan ollut niin iloinen nähdessäni jonkun juoksevan
• vielä myöhemmin samana vuonna olimme koko perheen voimin yhdessä ”kuntoutusleirillä” eräässä keskuksessa, jossa oli mm. eräs aivoinfarktin saanut viisikymppinen taksinkuljettaja, jolla oli toinen puoli lähes kokonaan halvaantunut. Minulla oli reissulla mukana kahvakuulia, ja mies teki niillä heiluria ja sanoi että ei tässä auta kuin itse treenata, muuten ennuste on todella huono (ja varsinkin hänen iässään se todella oli sitä)
• sittemmin vaimoni on osallistunut mm. kahvakuulakisoihin ei siksi että tykkäisi vaan että koska pystyi siihen ja että saisi erästä kaveriaan kannustettua
• Ventspilsin kisoissa 2007 näimme Eduard Trusevichin tekevän 3 kertaa kovemmat tulokset kuin kukaan suomalainen siihen aikaan, ja kaveri oli lähes 70 vuotias valkopäinen pappa, jolla oli rautainen kädenpuristus ja leveä hymy
• kansainvälisissä GS-kisoissa on usein aika vähän yhteistä kieltä muiden nostajien kanssa, mutta liikkeen kieli ja se mitä lavalla koetaan on yhteistä. Jokainen voi eläytyä toisen tekemiseen ja oloon ”kuoleman minuuteilla” ja se yhdistää aidosti ihmisiä huolimatta kansallisuuksista, ainakin hetkeksi
• tänään tapasin 85 -vuotaan naisen, joka kertoi pihaa haravoidessaan avoimesti elämästään, mm. siitä kuinka hänellä on ollut selkäkipuja siitä lähtien kun oli välirauhan aikaan venäläisellä vankileirillä ja nyt sitten miehensä kuoleman jälkeen ei enää jaksa koko päivää tehdä pihahommia, ”vain” aina vähän kerrallaan
• samaan aikaan törmään aina välillä perusterveisiin parikymppisiin tai kolmekymppisiin, jotka juuri ja juuri pysyvät pystyssä kävellessään ja jotka eivät kestäisi mitään rasitusta muutamaa minuuttia kauempaa

Ja varmasti on muitakin asioita. Liikunta on silti, yhä, vain liikettä. Mutta se on myös paljon enemmän. Minusta, tuli monen mutkan kautta urheilun kannattaja. En saa mitään irti penkkiurheilusta mutta suorastaan rakastan kisaamista ja sitä mitä siihen liittyy, vaikka ei se aina mitään juhlaa ole. Liike on leikkiä ja liike on lääkettä ja liike on hauskaa ja liike on vakava asia.