Luin Facebookin kautta Pekka Pekkalan tekstin, jossa hän arvostelee heiaheia -ilmiötä, jossa pienistäkin liikkumisista raportoidaan ilmaisen siihen tarkoitetun verkkopalvelun kautta myös Facebookiin. Tämä sitten joitain ärsyttää, koska ”mitä ne luulee olevansa jos vaikka kävelevät pari kilometriä” ja ”ihme elvistelyä” ja ”oikea urheilu on sitä että hiihdetään suolla ja mun isoisäkin kantoi aina 100kg kiviä kouluun joka päivä”.

Mun mielestä tuo kirjoitus on mukahauska väheksyvä lyttääminen niitä kohtaan, jotka syystä tai toisesta ottavat varovaisia askelia liikkumisen ihmeelliseen maailmaan. Tietenkään arkiliikunnan kirjaamisessa ylös ei ole kyse ”oikeasta” urheilusta, eikä kukaan varmasti niin kuvittelekaan. Teksti missaa koko julkisen treenipäivyrikulttuurin idean, mikä on: kannustuksen ja / tai parannusehdotusten vastaanottaminen omaa tekemistä tukemaan, koska välttämättä lähellä ympärillä ei ole liikkumiseen kannustavaa sosiaalista verkostoa.

http://www.flickr.com/photos/tom1231/3140903983/sizes/m/in/photostream/

Olen samaa mieltä siitä että liikkumattomuus on tappava, suuri, hirveä ja koko läntistä maailmaa koskeva rakenteellinen ongelma. Rakenteelisella tarkoitan sitä että koska liike ei ole samalla tavalla pakollista hengissäselvyitymisen kannalta kuin aikaisemmin, se vähenee ja aiheuttaa suunnattomasti terveydellisiä ongelmia. Me olemme eläimiä, ja terve eläin ei ole paikallaan päiväst toiseen.

Pointtiin, eli miksi (varsinkin aloitteleva) arkiliikkuja, ei siis urheilija, vaan tavallinen arkensa keskellä itsensä liikkumaan laittava ihminen, on sankari:

• liikunta ei ole pakollista
• arkiliikunta ei ole hohdokasta, eikä kukaan tule hehkuttamaan ”mahtavaa että nousit nuo portaat vaikka hissi olikin vieressä” kuten hehkutetaan ”hei, älyttömän hienoa että teit 10min työntösetin kisoissa”
• arjen keskellä liikuntahetkien rakentamiseen tarvitaan aikaa, vaivaa ja joskus myös rahaa
• aina löytyy sitä sivusta huutelevaa surkimussakkia, jotka väheksyvät arkiliikkujan edesottamuksia, pilkaamalla lajia, siihen menevää aikaa ja vaivaa ja energiaa
• aikuisiällä liikkumisen vasta aloittava on kuten ekoihin futistreeneihin menevä lapsi, epävarma osaamisestaan ja kyvyistään – hän tarvitsee varsinkin alussa kannustusta, joka tarkoittaa pientenkin askelten huomioimista ja menestysten juhlimista. Hän ei tarvitse urpokkeita, jotka naureskelevat hänen pyrkimyksilleen tehdä edes jotain tälle valtavalle liikkumisongelmalle auttamalla itseään
• parhaimmillaan arasta arkiliikkujasta tulee muita esimerkillään innostava, joka saa muitakin lähtemään liikkeelle sohvalta

Enää pitää päättää haluaako olla osa ratkaisua vai osa ongelmaa. Tuon tekstin kaltaiset väheksyvät puheenvuorot ovat yhtä arvottomia kuin kehän laidalta huutelu yleensä on, se ei kannusta ketään tekemään mitään, vaan enemminkin olemaan hiljaa tekemisistään ettei se vaan ärsytä ketään. Väheksymisen sijaan voisi vaikka yrittää kannustaa jotain lenkkeilyharrastuksen aloittajaa, vaikka se alku onkin haparoivaa tai itse asiassa juuri siksi.

Olen sitä mieltä että jos toisen liikkuminen ja sen ilon hehkuttaminen ärsyttää, kannattaa katsoa peiliin ja käyttää sisuuntumisen aiheuttama energia vaikka kävelyllä käymiseen tai säkin hakkaamiseen.

Taistele, arkiliikkuja! Älä kuuntele väheksyjiä vaan liiku, nauti siitä ja näytä se!