Kuntotehdas -kirjan arviota kirjoittaessani, löysin Kiroileva Lintu (hyvä nimi!) -nimisestä blogista myös arvion kyseisestä kirjasta. Siellä oli todella iloinen yllätys, tämän blogin tekstiä oli luonnehdittu imartelevasti ja paremmin kuin itse osaisin keksiä. Teksti kolahti muutenkin. Kiitos Linnulle!

”Jossain vaiheessa sitä vaan kyllästyy kulkemaan joka paikkaan laukku täynnä ällöttävän makuisia maitorahkoja ja kuluttamaan 10 prosenttia palkasta rytmihäiriöitä aiheuttaviin treenibuustereihin kun ruokaakin on kaupan. Tähän rakoon Marko Suomen, Jussi Riekin tai vaikkapa urbaanin orangin kaltaiset uuden polven terveyskirjoittavat iskevät.

He kirjoittavat meille normaaleille ihmisille, joilla ei ole kovin suurta tarvetta testata pysyykö pelkällä pekonilla hengissä tai viedä illanistujaisille omia eväitä kun täytekakussa on niin huonot ravintoarvot. Tämän uuden polven markkinat ovat siinä, että Jay Cutlerin ja Pitää Pystyä Puhumaan-liikunnan väliin jää vielä paljon ihmisiä.

”

http://kiroilevalintu.com/kirja-arvio-kuntotehdas/

Ja tosiaan, se mitä itse olen touhunnut ja mistä kirjoittelen, menee jonnekin tuonne välimaastoon. Se mitä tuossa kuvassa näkyy kysymysmerkkeinä.

Tähän lähes sattumalta liittyy tuossa Kiroilevan Linnun tekstissä mainittu Urbaani Oranki, joka siis on hyvä blogi, jossa on itselleni paljon läheistä ajatusmaailmaa liikunnasta. Lainasin tätä seuraavaa tekstiä ja pudotin sen myös FB -sivulle, jonne tuli hyvää kommenttia.

”Pitkän polun ottaminen voi olla raskaampaa, mutta siinä ehtii ihailla maisemia ja haistella kukkasia. Olennaista on prosessiin keskittyminen ja se, että on läsnä kaikilla aisteilla juuri nyt. Treenaamiseen liittyy olennaisina osina aistit ja läsnäolo, ei ainoastaan peilit, proteiinipirtelöt ja iPodin soittolista. Miksi liikunnasta on paettava kaikilla aisteilla? Ei kai kukaan keikalle mennessäänkään laita napit korviin ja silmälaput naamalle.”

http://www.urbaanioranki.com/2013/02/kuntoon-paasemisesta.html 

Eli, FB:n kommentin kysymys: miten päästä intensiivisen urheilu- tai muun kokemuksen jälkeen tuollaiseen tilaan, jossa osaa arvostaa tavallisen liikkumisen aiheuttamia fiiliksiä?

Ei mikään helppo juttu. Itse olen elämäni aikana, siis tähän mennessä, suhtautunut liikkumiseen ja treeniin ainakin seuraavilla erilaisilla tavoilla: välinpitämätön, pakkomielteinen, nautintoa hakeva, ahdistusta pakeneva, pelkoa ylittävä, välttämätöntä pakkoa suorittava ja mitähän vielä. Vaikein on välinpitämättömyys.

En ole koskaan huippu-urheillut, mutta olen saanut kokea mieleenpainuvia huippukokemuksia urheilun kautta. En koskaan varmaan unohda miltä tuntui eka thaikkuottelu, tai se viimeinen. Tai millaista oli nostaa Latviassa ekaa kertaa, tai millaista oli nostaa Haapajärvellä viime syksynä tai Hyvinkäällä kotikisoissa eka 10min 32kg:lla tai mitä kaikkea muita.

Kaikki nämä tekemiset voi laittaa taulukkoon ja vertailla teoreettisia rasituksia erilaisten hyötyliinkuntamuotojen ja kuntoilumuotojen kanssa, ja voi havaita että samanlaisia fysiologia rasituksia voi saada aikaiseksi monilla eri tavoilla. Mutta, oleellista urheilussa on se miten suurista tunteista on kyse, eikä niitä taulukoon saa laitettua. Miltä se tuntuu? Minkälaista on treenata viikkoja, kuukausia, jotain yhtä päivää varten, minkälaista on kun viimeisellä viikolla ennen kisaa alkaa tuntua flunssaiselta tai saakin sparrissa kovemman iskun ja pelkää ettei pääsekään kisoihin. Kun onkin kisapaikalla ja toivoo ettei olisi koskaan tullut sinne, kun näkee punnituksessa kilpakumppaninsa, joka näyttää yliluonnollisen vahvalta, kun ennen lämmittelyä luulee ettei muistakaan miten nostetaan. Entäs se kun oma vuoro alkaa, miten korvissa suhisee ja yhtäkkiä jännitys katoaa ja sitten vain tekee ja tekee kunnes alkaa väsyttää ja sitten taistelee itseään vastaan, en luovuta, en varmasti vaikka mieli tekisi. Ja kohta homma on ohi, se kaikki jännitys ja odotus ja paine on ohi ja on niin raukea ja hieno olo, varsinkin jos setti meni hyvin, että harvoin voi edes tuntua niin hyvältä. Ja kun vielä melkein viikon päästä voi elää niitä hetkiä lavalla uudelleen, tuntuu kuin askel olisi kevyempi kuin tavallisesti ja että mikä vaan on mahdollista. Ja siitä sitten paluu arkeen.

Niin että miten siitä kaikesta tunnelmasta yhtäkkiä menee siihen että onhan se terveysliikunta ihan tärkeää ja kivaa. Ja että miten osaa nauttia ihan vaan tavallisesta liikkeestä, sillä onhan oikeasti ihme mihin ihmisen keho pystyy. Rankinta on se että tuo kaikki on todella tärkeää mutta jos on kokenut jotain tuollaista, josta ei oikeastaan voi kirjoittamalla välittää mitään, niin se ei ole itsestäänselvää että siinä osaa olla vaan zeninä.

Enkä usko että siihen auttaa kuin että yrittää löytää itselle mielekäs tapa tehdä sitä liikettä, oli se mitä tahansa? Vai onko teillä ideoita?

EDIT: P.S. Ei liity aiheeseen (saati tapaukseen) mutta Danzig on tulossa Provinssiin kesällä. Olin siellä katsomassa -95 ja taidan mennä nytkin. Se konsertti edustaa liikuntamuotoa, josta pidän yli kaiken, hirveä määrä porukkaa ihan tohkeissaan musiikista törmäilemässä toisiinsa.