Lukijoita
Takaisin kamppailun pariin
Viime kevään kahvakuulaurheilun SM -kisojen jälkeen iski totaalinen kyllästyminen tavoitteelliseen harjoitteluun ja kaikenlaiseen mittaamiseen. Siksi jäi treenilokien kirjaaminen foorumeille, heiaheia ja lenkkien mittaaminen. Treenattua on tullut enemmän ja vähemmän koko ajan silti mutta ihan vaan liikunnan virkistävän vaikutuksen takia oikeastaan.
Syyskuussa kävi sitten niin että olin viemässä poikaani (nyt 10v) ensimmäisiin judotreeneihinsä, ja siellä tatamin laidalla juttelin vetäjien kanssa lämpimikseni. He kertoivat että ”meillä on tällainen rento aikuisten ryhmä, tule testaamaan”. Ajattelin tyypilliseen tapaani että en voi koska a) olen jäykkä kuin rautakanki b) joku muu tekosyy.
Menin kuitenkin treeneihin. Ja menin toisiinkin treeneihin, ja kolmansiin. Hankin puvun, jatkoin käymistä. Opin että lattialla rullailu on mukavaa ja ehkä tehokkainta keskivartalotreeniä mitä olen koskaan tehnyt. Alaselän jumit, joita oli varsinkin kesällä, hälvenivät kun ”korsetti” alkoi tosissaan vahvistua. Opin ihan uusia liikkeitä, horjutuksia, ukemeita, heittoja, mattosidontoja ja vaikka mitä.
Huomasin siis olevani kuin kotonani judosalilla, eli ihastuin lajiin. Siinä on paljon samaa kuin thainyrkkeilyssä, eli pitää olla pelisilmää, jotta voi oikeaan aikaan horjuttaa toista. Pitää olla hyvä kunto ja voimaa niin että jaksaa tehdä töitä, pitää olla nopea. Tekniikka on tärkeää, kuten kahvakuulaurheilussa ja voimaa käytetään vain silloin ku täytyy tai on hyvä paikka mutta silloin sitä käytetään kunnolla.
Nyt olen siis jokusen kuukauden käynyt pyörimässä tatamilla onnellisena ja sain äskettäin keltaisen vyönkin. En tiedä mitä kaikkea tästä seuraa, ei välttämättä sen kummempaa mutta tarkoitus on jatkaa ja oppia lisää. Ehkä juuri tuo uusien liikkeiden ja tasapainon ja 3D -hahmottamisen kehittyminen motivoi eniten, ei tarvitse laskea toistoja tai minuutteja vaan voi keskittyä liikkeeseen. Ja toki se miten paljon voimaa tarttuu siinä kun heittelee ja siirtelee itsensä painoisia treenikavereita tatamilla.
Kahvakuulatreeniä tulee tehtyä oheisharjoitteluna jonkin verran mutta se itsessään ei oikein motivoi koska sitä on tullut tahkottua se 10v ja liikeradat ovat aika tuttuja, vaikka aina hiomista riittää. Toisaalta oheistreeniin on löytynyt uusia ideoita Judon kautta, vastuskuminauhojen käyttöön varsinkin.
Eli jos liikuntavuotta 2015 pitäisi summata jotenkin niin Judon löytäminen on ollut hienoin juttu. On kiva huomata että voi olla lapsellisen innoissaan uudesta lajista! Muita kohokohtia olivat jo mainitut SM -kisat, koska niihin tuli treenattua todella tavoitteellisesti ja homma meni omaan tasoon nähden hyvin. Ja, Ryhdin 5v -juhlakisat olivat myös kovasti mieltä lämmittävä juttu.
Kahvakuularintamalla en ole tehnyt treeninvetoja sitten kesän, seuraavaksi vedän Ryhdin peruskurssin tammikuun lopulla ja mahdollisesti sen jälkeen jotain muuta, jota tulee vastaan. Ainakin työkavereille vedän treenit myös tammikuussa.
Jaa tämä:
Kahvakuulaurheilu – mistä lisää nostamisen iloa?
Kirjoittelin vähän tajunnanvirtaa lajifoorumille, ja postaan sen nyt tähänkin. Tarkoitus on provosoida hieman keskustelua siitä mitä kaikkea lajin hyväksi voisi tehdä. Heittele kommentteja jos siltä tuntuu.
Voisi olla jonkinlaisen piristysruiskeen paikka. Nyt on kohta 10 vuotta touhuttu ja kokeiltu kaikkea. Mikä toimii ja mikä ei? Palveleeko esim. seurat ja liitto lajia siten kuin pitää vai olisiko syytä tehdä jonkinlainen uudelleenjärjestely? Voitaisiinko katsoa uusia malleja kertoa lajista uusille ihmisille innostavammin?
Mun mielestä tavallaan tosi moni hyvä asia on vakiintunut lajissa mutta haastaisin tekemään enemmän kokonaisuutena yhteistyötä vaikka siten että olisi samanlaisia peruskursseja ja toimintaa kuntoilijoille, joiden kautta tulisi lisää kisaajiakin. Nyt on menty aika pitkälle sellaisella vanhan koulun ihan kunniotettavalla urheilumarkkinoinnilla eli todella maltillisesti, voisiko siihen kehittää jotain uutta?
Ei mulla mitään valmiita vastauksia ole. Lajissa on kuitenkin paljon edelleen kestävää hyvää terveyden ja kuntoilun kannalta, jota kannattaa mun mielestä levittää mahdollisimman laajalle monella eri keinolla. Ehkä lähtisin tuleivaisuudessa radikaalisti avaamaan seurojen ja liiton välistä toimintaa siten että se olisi ihan erilaista kuin perinteinen, täysin läpinäkyvää.
Tai sitten ottaisin valiokunnan rinnalle jonkun epävirallisemman säännöllisen seurayhteistyöjutun, jossa olisi ihan kaikista porukoista vapaa edustus, jolloin ei tulisi ongelmia enää sen suhteen että ei tiedetä missä mennään. Itse asiassa varmaan epävirallinen kuvio olisi varmaan kevein laittaa pystyyn. Virallisia kuvioita on jo eikä niitä mun mielestä kannata lisätä enää yhtään, koska tärkeydestään huolimatta ovat aina jotenkin kankeita ja ihmiset kokevat ne liian vaikeasti lähestyttäviksi.
Sinänsähän se on ihan normaalia varmaan lajissa kuin lajissa että määrien kasvu ei ole jatkuvaa, eikä se varmaan ole se tärkein juttu. Tai ainakin mun mielestä ihan ykkösjuttu on se, miten kivaa lajia on harrastaa, ja siihen vaikuttaa sitten ihan kaikkien panos treeneissä, seuroissa, valiokunnissa, kisoissa, netissä yms. Jos tekeminen on kivaa ja mielekästä, se näkyy ulospäin ja sitä silloin mielellään näyttää vähän reilumminkin ulospäin eli tukee markkinointia. Ja sitten vaikka taas nettiä lisää mukaan eli jotain näkyvia kuvahaasteita ja virtuaalitapahtumia näitä tukemaan. Siten että instagram olisi ärsytykseen asti täynnä #kahvakuulaurheilu tai #kahvakuula -hashtagien iloisia ihan tavallisten ihmisten treenikuvia.
No, vähän tajunnanvirtaa. Paljon voi asioita tehdä yhdessä ja vaikuttaa siihen että laji menee eteenpäin, näin uskon. Mutta jos nyt tiivistäisin: eka kymmenen vuotta on harjoiteltu millaista on rakentaa virallinen urheilulaji asiallisesti ja mallikkaasti. Nyt kun siinä on onnistuttu mun mielestä ihan hienosti, jos miettii mistä lähdettiin, niin pitäisikö taas ottaa vähän rennommin ja pitää hauskaa tässä samalla? Ja se ei tietty tarkoita huonoja toistoja kisoissa vaan kaikkea muuta tekemiseen liittyvää.
Jaa tämä:
Ulkonäkötreenistä toiminnallisuuden ja terveyden kautta takaisin ulkonäköön #liikunta
Bettina Gräsbeck kirjoittaa pirun osuvasti pakkomielteisestä suhtautumisesta treeniin. Tunnistan monta kohtaa omasta treenihistoriastani. Olen kokenut pakkomielteisen treenin huuman ja tiedän miltä se tuntuu. No, sitähän sanotaan että ei voi tietää mikä on tarpeeksi jos ei tiedä mikä on liikaa.
”Ja kerron nyt tässä teille, että suurimmalla osalla meistä on ajatus kohtuudesta täysin hukassa. Ei voida ottaa vain yhtä keksiä, yhtä palaa patonkia tai yhtä konvehtia.
Pitää vetää tyhjäksi jokainen paketti. Se ei ole normaalia ruokakkäyttäytymistä nähnytkään.”
http://www.bgbody.fi/pieni-fitness-tarina/
Tuosta koko jutusta tulee mieleen se, miten ennen nyt jo hiipunutta toiminnallista trendiä kaikki treeni oli rehellisesti ulkonäköön painottuvaa. Siis joskus ysärillä. Sitten treeniskeneä alkoi saastuttamaan ajatus siitä, että ei mukamas olla enää kiinnostuneita ulkonäöstä vaan nyt halutaan kehittää ”monipuolista toimintakykyä”. Kuitenkin siis niin että tämä kaikki oli tärkeää sanoa ilman paitaa tai ainakin hihattomassa, jotta edes suunnattomat toiminnalliset Gunsit näkyivät.
Eikä tässä ole mitään pahaa mutta mielestäni on kivempaa että asioista voidaan puhua suoraan. Nyt olen näkevinäni taas sen, että ihan kylmästi ja rehellisesti treenataan koska halutaan näyttää omasta mielestä paremmalta. ”Toiminnallinen” treeni on sulautunut osaksi arkea ja se on nyt vain treeniä, kuten kuuluukin. Ehkä kaikkiin uusiin ilmiöihin kuuluu se, että niiden erikoisuutta pitää aluksi korostaa kunnes ne sulautuvat tavalliseen tekemiseen?
Ainakin se on parempi vaihtoehto kuin esim. linkin takana olevan videon edustama totaalinen toiminnallisuussekoilu 🙂
https://www.facebook.com/george.halper/videos/864445246938708/
Itsekin ajattelin alkaa taas ”käydä salilla” useiden vuosien jälkeen, ikäänkuin täydentämään tätä kahvakuulatreeniä, tosin ihan maltilliseen tyyliin.
Jaa tämä:
Aikaa kestävät kotitreenivälineet #klassikko #treeni #lista
Vedin tänään Ryhdin kahvakuulatreenit (seuramme pyörittää niitä joka keskiviikko klo 18 ilmaiseksi, jo kuudetta vuotta) käyttäen hyväksi Ross Enamaitin ajatonta klassikkoteosta Never Gymless. Hankin kirjan joskus ehkä 2007, ja se tarjoaa edelleen minimalistisen treenin ystävälle kaiken tarpeellisen. Painos on lopussa mutta sitä saa edelleen ekirjana n. 10 euron hintaan Ross:n saitilta (linkki tuolla alhaalla). Kirja ja Ross edustavat sellaista treenifilosofiaa, josta itse pidän: no-bullshit, oikeasti toimivat jutut, ei leikitä että ollaan itse keksitty kaikki ja tekemisen laadusta tinkimättömyys.
Kirja sai miettimään että mitä asiat ovat kotitreenaajalle (tai muuten minimalistisestä tekemisestä tykkääville) oikeasti aikaa kestäviä investointeja?
Tässä oma listani, lisää kommentteihin omasi jos tulee jotain mieleen.
- kahvakuulat – no, toki nyt kahvakuulablogissa sanotaan näin. Muutamia eri painoisia, mielellään laadukkaita kahvakuulia, jotka kestävät vaikkapa seuraavalle sukupolvelle.
- jumpstretch – treenikuminauhat – eli sellaiset lenkit, joissa on oikeasti vastusta. Näitä muutamia eri vahvuuksia, siten että voi käyttää sekä venyttelyyn, kevyeen palauttavaan/kuntouttavaan jumppaan että voimatreeniin
- voimapyörä – yllättävän hyvin toimiva coretreeniväline, näitä saa kympillä mistä tahansa urheilukaupasta
- Gymboss -intervallikello – tällä on helppo ajastaa erilaisia aikaa vastaan tehtäviä treenejä, joiden malleja saa esim. tuosta Ross Enamaitin kirjasta
- hyvä peruskirja treenaamisesta – nettisaiteilta tai blogeista löytyy joskus kaiken kuran seasta hyviä yksittäisiä juttuja mutta kokonaisuuden hahmottamiseen auttaa joku hyvä peruskirja. Esim. juuri Ross Enamaitin Never Gymless tai vaikkapa Harren Valmennusoppi. Näitä on vaikka kuinka, tärkeää on että kirja on monipuolinen (ei keskity johonkin yksittäiseen välineeseen yms) ja tarjoaa sekä teoriaa että käytäntöä.
Jo tällä setillä pystyy tekemään vaikka mitä, koska oma keho jo sinänsä on aika monipuolinen treeniväline. Lisälaitteilla lähinnä saadaan lisää vastusta ja monipuolisuutta tekemiseen.
Ross Enamaitin kirja (saitilla muutakin hyödyllistä):
http://rosstraining.com/blog/never-gymless/
Jaa tämä:
Mankkupölyinen unelma
Näin kahvakuulaurheilukisojen jälkeen, varsinkin isojen, tajuan usein hämmentyneenä eläväni unelmaani: mankkupölyn hengitystä, treeniä, isoa jännitystä, ponnistelua lavalla ja tämän päivän kunnon todellisuuden armotonta kohtaamista, sellaisten ihmisten ympärillä jotka tietävät ja ymmärtävät miten hienoa nostaminen on, toimivissa puitteisssa, hyvien tuomareiden tarkkaillessa ja vieläpä livestriimattuna nettiin.
Laji on antanut mulle tosi paljon ja parasta on nähdä se miten monille muillekin se antaa. Näitä hetkiä on tärkeä fiilistellä siksi että ei lähtisi pitämään asioita itsestäänselvyyksinä, kyse on lukemattomien ihmisten panoksesta yhteisen asian eteen. Jokainen tuomaroitu lavalla tehty nosto vie meitä osaltaan eteenpäin. Fiilistely on tärkeää myös siksi että näistä hetkistä saa voimaa silloin kun tuntuu että haluaisi heittää homman sikseen, sillä niitäkin hetkiä on tähän kohta 10 vuoden kisaamiseen mahtunut useita. Eteenpäin mennään! Ja kliseisesti on todettava että unelmointi kannattaa sillä niitä voi päästä oikeasti elämään ja hengittämään sitä mankkupölyä.
Jaa tämä:
Comeback SM-lavoille – pika-analyysi
Kirjoitan tätä kisareissun jälkeisenä aamuna klo 6:50, tulin juuri koirien kanssa palauttavalta aamuhölkältä. On klassisesti sanottuna väsynyt mutta onnellinen olo. Eilinen kisa (Biathlon SM 2015 Kokkola) oli mulle iso juttu, paluu SM-kisaamiseen pitkän tauon jälkeen. Tulos oli ihan ok (työntö 77, tempaus 125) mutta ennen kaikkea tekemisen varmuus oli parempi kuin koskaan aiemmin SM-kisoissa. Oli, kiitos Kallen hyvän valmennuksen, täysi luotto siihen että kunto kestää eikä tarvitse tehdä mitään eläimellisiä rykimisiä missään vaiheessa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Oli taas hienoa nähdä kahvakuulaurheiluihmisiä isoin joukoin, nuo ovat ihan ainutlaatuisia tilaisuuksia, kiitos teille! Tähän kohtaan pitäisi laittaa se iso yhteiskuva heti kun se tulee jonnekin internettiin 🙂
Tuossa Marjo Nurmenniemen ottama zen-henkinen kuva:
Päivän videot ovat tallessa Bambuserissa, ja laadukkaita kuvia sekä videoita on tulossa varmasti jonkun linkin päähän lähiaikoina:
Jaa tämä:
Arvio: Nouse ylös! Toimistotyöläisen kuntokirja by @kukkalaakso #kirjat #toimisto
Hyvä Kukka, hienon kirjan olet tehnyt! Arvioin sitä tässä nyt subjektiivisesti ja todennäköisesti liian rönsyilevästi ja pitkästi tai ainakin sekavasti. Tiivistelmä kiireisille: tykkäsin kirjasta, se on tärkeä liikuntakirja ja uskallan suositella mutta en niille jotka etsivät hyvin tarkkaa liikuntafysiologiatietoa tai muuta tylsää. Ko. kirja on siis Nouse Ylös! Toimistotyöläisen kuntokirja.
Taustaa
Olen työskennellyt toimistoissa n. vuodesta 1999, tuijottanut erilaisia ruutuja jo paljon ennen sitä ihan liikaa. Olen myöhäisherännäinen liikunnan tai oikeastaan liikkeen puolestapuhuja, ja kuten Kukkakin kirjassaan kirjoittaa, samaistun siihen että en oikeastaan edes pidä liikunnasta. Aloitin tavoitteellisen treenin tosissani joskus 2002, ja sillä tiellä olen yhä edelleen. Kilpailen kahvakuulaurheilussa ja olen tällä hetkellä (kaikenlaisia kausia on ollut matkan varrella) fyysisesti keskivertoa selkeästi paremmassa kunnossa vaikka en todellakaan ole urheilija enkä myöskään huippukuntoinen. Teen välillä taukojumppaa esim. joogaliikkeiden muodossa.
Disclaimer
Jos ihan rehellisiä ollaan niin en pysty tätä kirjaa mitenkään hirveän järkevästi arvioimaan. Jos ollaan vielä rehellisempiä niin en oikein tiedä mitä järkeä kirja-arvioissa loppujen lopuksi edes on. Itsekin haluaisin mieluummin lukea tai kirjoittaa kirjoja kuin lukea tai kirjoittaa arvioita niistä. Lisäksi meillä on Kukan kanssa niin paljon yhteistä taustaa kahvakuulaurheilun parissa että luen väkisinkin kaiken niiden linssien läpi (Linnavuori 4ewah!). Pahin juttu on ehkä se että olen kuin käännytetty jolle saarnataan, eli olen kaikista isoista linjoista samaa mieltä.
Asiaan, vihdoin
Silti, muutama juttu. Kirjassa Kukka menee lähelle näkökulmaa, jossa kehon suorituskyky on ytimessä, kaikesta muusta ulkoliikunnallisesta kohkaamisesta huolimatta. Meillä kaikilla on verkkokalvot arkoina upeaksi trimmatuista kropista, joita pursuaa jokaisen eri median toimesta aamusta iltaan eri kanavista. Toisaalta korvamme punoittavat koska joudumme kuuntelemaan kun ravintoasiantuntijat pilkkaavat toisiaan tai kuinka liikuntakoulukuntien edustajat kiistelevät lillukanvarsista. Kaikki mahdollinen tieto liikunnasta on meidän kaikkien saatavilla NYT HETI mutta silti emme liiku. Eli, vain liike on loppujen lopuksi olennaista. Tykkään näkökulmasta ja olen samaa mieltä. Paul Chek sanoi jotenkin näin: ”kehon tarkoitus on viedä vatsa ruuan luo”. Tuollaista ei kuule Paulo Coelholta.
Suorituskykyyn liittyy aina tietynlaiset kylmät tosiasiat, kuten mihin pystyn nyt ja mihin tulevaisuudessa. Mitä haluan pystyä tekemään huomenna, ensi kuussa, ensi vuonna, 10 vuoden päästä. Entä kun/jos olen 80v? Näitä on hyvä ehkä joskus miettiä. Melko varmasti jokainen pystyy pyyhkimään päätelaitteita mutta pystyykö nousemaan ylös ja laittamaan laitteen lataukseen? Jonkinlaista voimaa tarvitaan elämiseen, ja sitä saa liikkeen avulla.
En tiedä sinusta, rakas lukija, mutta itseäni tällaiset pohdinnat puhuttelevat paljon enemmän kuin vaikka se että ”voimaharjoittelussa se ja se lihas tekee sitä ja sitä , energiantuotantosysteemit, jne jne bla bla bla”. Eli, yksityiskohdat ja fysiologia ja kaikki numerotieto on minulle treenissä oikeastaan ihan toissijaista. Samasta syystä ISTUMINEN TAPPAA -slogan ei oikeastaan väräytä mitään viisaria.
Sen sijaan jos mietin että mitä jos en voisikaan heitellä pojan kanssa palloa, tai mennä koirien kanssa kävelylle metsään tai kantaa jotain arkipäiväisiä esineitä, niin silloin kolahtaa. Johtuu toki siitä että lähipiirissä ja itsellänikin on ikäviä kokemuksia näiden aihepiirien tiimoilta. Pointtina ehkä kuitenkin se että liikkumiseen löytyy monta hyvin erilaista näkökulmaa (huom! ei oikeaa tai väärää senkin puristit), joista joku voi osua kohdalle ja hyvin syvälle, joka saa tekemään jotain konkreettisia muutoksia. Näitä asioitakin kirjassa käydään läpi ja se on mielestäni arvokasta. Pelkkä pirtsakkuus ja liikunnallisuus ei yksinkertaisesti kiinnosta kaikkia, ja toisaalta uhkailu ja pelottelu lähinnä ärsyttää tai lannistaa.
Tuomio
Näiden monipuolisten näkökulmien takia mielestäni Kukka on tehnyt hienoa työtä ja pidän kirjaa tärkeänä liikuntakirjana, jota uskallan suositella. Kirja on nopealukuinen ja sisältää myös ihan käytännön tason vinkkejä aloitteleville, vaikka ei varsinainen liikuntamanuaali olekaan. Käytäntöä on kuitenkin sen verran paljon että kyseessä ei ole pelkkä fiilistelyteos. Tsekkaa jos et usko. Ja vaikka et lukisi kirjaa, aloita liike jo tänään kun vielä voit.
Kuva liittyy tapaukseen.
Jaa tämä:
”porno temput” eli itsensä huijaamisen ABC
Joku tuli tänään tai eilen tähän blogiin hakusanoilla ”porno temput”. Se oli aluksi hauska juttu mutta sitten tajusin miten tämä liittyy liikuntaan:
Pornohan on sitä että tehdään jostain asiasta näyttävämpää, isompaa ja hurjempaa kuin se oikeasti on, ja saadaan sillä iskettyä suoraan liskoaivoihin. Homma toimii. Esim. Frank Forencich kertoi kokeesta, jossa jollekin linnulle oli annettu oman munittavan munan viereen joku suuri värikäs pallo. Niin, arvaatte oikein, lintu rupesi hautomaan palloa ja hylkäsi oman munan. Pallon rinnalla arkiselta ja vaivaiselta näyttävän munan, jossa kuitenkin on sisällä se uusi elämä.
No, liikunnassa on sama juttu. On kaikenlaisia äärimmäisen seksikkäitä treeniliikkeitä, näitä porno temppuja (tärkeää on että yhdyssanavirhe säilyy), joiden aito vaikutus saattaa kuitenkin olla tyhjää täynnä. Ja sitten meillä on nämä maailman tylsimmät ja harmaimmat tempaukset, työnnöt ja mitä kaikkea näitä maveja ja muita nyt on. On helppo huijata itseään ja lähteä tekemään vaikkapa kanahyppyä kahvakuulalla, koska se näyttää hardcorelta mutta ei siinä oikeasti ole ”tehoa” yhtään. Perusliikkeet taas ovat sellaisia hitaammin palkitsevia.
Mutta, minkäs teet, porno myy. Tämäkin teksti leviäisi paremmin jos tässä olisi mukana paljasta pintaa ja pari selfietä, joissa olisi sellainen sopivan innokas katse. Mutta, eipä ole vaan vain kuva ruosteisesta kahvakuulasta.
Jaa tämä:
Kohti SM-kisoja
Parin kuukauden päästä on Biathlon SM -kisat Kokkolassa, 21.3.2015. Sinne olisi tarkoitus lähteä nostamaan. Tuolla lisätietoja kisasta:
http://biathlonsm2015.blogspot.fi/
Omat tavoitteet? Hmm.. no vaikea sanoa tarkkoja numeroita. Työntö on ollut treeneissä yllättävän hankalaa, vaikka se on yleensä ollut vahvuus. Tempaus ehkä sujunut vähän paremmin. Katsotaan.
Jaa tämä:
Keski-iän kriisi ja fyysinen harjoittelu
Ajattelin blogata ehkä epäseksikkäimmästä aiheesta mitä voi olla, eli keski-iän kriisistä ja treenistä. Toki täysin subjektiivisesti, en ole aiheen asiantuntija (vaikka netissä voisi tietty niin väittää).
Miten tämä liittyy kahvakuuliin tai rautaan? Toisaalta kaikilla tavoilla ja toisaalta ei mitenkään. Kuten tämän blogin lukijat tietävät, harjoitteluasioita käsitellään aika harvoin, niihin löytyy parempia lähteitä.
Mikä on keski-iän kriisi?
Yhden lukemani määritelmän mukaan se alkaa siitä, kun oikeasti ymmärtää kuolevansa jonain päivänä. Ja kriisi loppuu, kun hyvöksyy tämän asian.
Vähän kuten Tyler Durden sanoi: ”sinun pitää tietää, ei pelätä, vaan tietää että kuolet.”
Itse en ole asiaa vielä täysin hyväksynyt mutta aloin sisäistämään sitä kun pari vuotta sitten kaulavaltimoni yhtäkkiä hajosi, aiheittaen infarktin pikkuaivoihin, liikekeskukseen. Tällaisissa tapauksissa kolmasosa kuolee, kolmasosa saa pysyviä vammoja (esim. halvautuminen) ja kolmasosa pääsee säikähdyksellä. Onnekseni kuuluin viimeiseen kategoriaan.
Tapaus laittoi kuitenkin hyvin voimakkaasti kyseenalaistamaan omaa pystyvyyttä varsinkin fyysisesti. Ainakin puolitoista vuotta pelkäsin aina rasituksessa tai kun tuli päänsärkyä että nyt lähtee henki. Alitajuisesti panikoin, mietin että mihin kannattaa aikaansa käyttää loppuelämä.
Nyt kun olen tässä jonkin verran taas tavoitteellisesti treenannut, on helppo verrata omaa tekemistä aikaisempaan. Vertailen myös siihen kyn kymmenen vuotta sitten aloitin kahvakuulatreenin. Vertailu ei tietenkään ole viisasta, vaan pitäisi hyväksyä esim. se että palautuminen on hitaampaa, unta tarvitsisi enemmän ja ravinnolla on ehkä entistä suurempi merkitys. Silti tulee välillä hölmöiltyä, ehkä siksi että haluaa vielä epätoivoisesti palata nuoruuteen, mikä ei tietenkään onnistu.
Mistä mielekkyys tekemiseen?
Koska wellness -kulttuuri, saliselfiet ja laihdutushömppä ovat suunnattuja joko nuorille tai niille jotka kuvittelevat voivansa nuorentaa itseään, haluan itse keskittyä muuhun. Tekemiseen tulee mielekkyyttä omista tavoitteista ja siitä että kokee tekevänsä jotain sellaista, josta on muillekin iloa. Siis omalla kohdalla. Tänä päivänä parhaita juttuja ovat tosi simppelit jutut kuten treenien ja leirien vetäminen. Niissä ollaan liikkumisen ilon ytimessä, ilman poseerausta ja turhaa tärkeilyä.
Jaa tämä:
Kaikki virheet, ja ehdottomuuden poistuminen?
Selvästi huomaan olevani keski-iän kriisissä kun tällaisia mietin, mutta havahduin tällaiseen joku aika sitten:
– kun olin aloittelija tässä lajissa, oli pihalla, en tiennyt ketä olisin uskonut
– kun olin harrastelija, olin löytänyt oikean tavan ja kerroin siitä kaikille
– kun olin fanaattinen harrastaja, kritisoin kaikkia, jotka tekivät muuta tai eri tavalla – halusin olla paras ja oikeassa
– kun olin kokenut tarpeeksi, huomasin että on monta tapaa päästä samaan tavoitteeseen
– kun olin kokenut lisää, opin että kaikki parhaat valmentajat ottivat huomioon useat eri tavat toimia
– kun sairastuin, ajattelin että treenit olivat siinä
– kun palauduin, en uskonut että voisin enää kisata, aina kun päätä särki luulin että kuolen
– kun aloin taas treenata, en enää tiennyt miten treenaisin, joten pyysin taitavammalta apua
– nyt en osaa enää olla ehdoton, enkä usko mihinkään yhteen lähteeseen
– treenissä ja treenien vetämisessä tuntuu yhä tärkeämmältä keskittyä perusasioihin
Mietin sitäkin että missä kaikissa asioissa olen tämän lajin suhteen tehnyt virheitä, typeryyksiä tai jättänyt tilaisuuksia käyttämättä. Niitä ovat ainakin, ei missään järjestyksessä: harjoittelu, lepo, ravinto, seuratoiminta, treenien veto, valiokuntatoiminta, leirien veto, ohjelmien suunnittelu ja lihashuolto. Nämä näin äkkiä nimettynä. Lisätään vielä bloggaus ja nettikirjoittelu yleensä.
Aika vaikea tässä on olla ehdottomasti mitään mieltä mistään? Ok, nostamisen perusteet nyt ovat aika selkeitä, mutta vaikka sellainen keskustelu että mikä on paras treenimetodi tuntuu ihan absurdilta. Joskus sekin oli kuitenkin hirveän tärkeää. Onko tämä dementiaa vai kasvamista, kuka tietää? 🙂
Jaa tämä:
Leiritystä Hämeenkoskella
Vedin leirin tänään Hämeenkoskella, mukava reissu, kiitos treeniporukalle!
Ohjelma eli salaisuudet, jotka käytiin läpi:
– tempaus
– työntö
– rive
– lc
– pari apuliikettä
Kaikissa käytiin nostamisen perusperiaatteet sekä erilaisia variaatioita tehdä nosto. Itse en usko mihinkään yhteen oikeaan tapaan sinänsä.
Lopuksi teimme vielä 10min testinoston, kaikki tekivät alkujännityksestä huolimatta hyvällä tsempillä, kuten arvasinkin. Monelle se ensimmäinen 10min on henkisesti, siis ennen testaamista, vaikea. Sitten kun sen tekee niin huomaa että eihän se nyt niin ihmeellistä olekaan. Voi vaikka tulla sellainen idea että ehkä se kisaaminenkin voisi joskus olla kokemuksena kiva 🙂
Mun lähtökohta näissä leireissä ja peruskursseissa on se, että ihmisillä olisi idea siitä mitkä ne perusnostot ovat ja minkälaista se kisaaminen on.
Oli erittäin kivaa vetää motivoituneelle porukalle leiri.
Jaa tämä:
Kohti Hämeenkoskea, merkkivuosia ja tulosrajoja
Huomenna vedän kahvakuulaleirin Hämeenkoskella. Mukava lähteä käymään, en ole koskaan siellä käynyt. Leiri pitää sisällään perusnostojen tekniikkaa rauhallisella temmolla, ja lopuksi teemme hieman testinostoja.
Omat treenit ovat kulkeneet viime aikoina suhteellisen ok, tällä viikolla on flunssa vaivannut ja Ryhdin treeneissäkin tein vain demoja. Hauska juttu muuten että Ryhti täyttää tänä vuonna 5 vuotta. Aika menee nopeasti.
Tulosrajat ovat herättäneet tällä viikolla paljon keskustelua. Numerot ja yksityiskohdat eivät ole minun vahvuteni, jos ihan rehellisiä ollaan niin kaikki erilaiset pisteillä pelaamiset eivät kiinnosta tippaakaan, nostaminen ja oppiminen kiinnostaa. Onneksi meillä on ihmisiä, jotka pystyvät näihin syventymään tarkemmin.
Oma mielipide rajoista on se että niitä ei tarvita mihinkään tässä vaiheessa ainakaan. Niistä ei ole meille lajina hyötyä jos ne rajoittavat muutenkin pienen porukan lähtemistä hakemaan kokemusta ulkomaan kisoista, koska se potentiaalisesti laskee porukan motivaatiota treenata. Jos jotain pisterajoja on niin mun mielestä niiden kannattaisi olla lähinnä jotain kannustavia tyyliin Master of Sport -hehkutukset, jotta ne voisivat joitakin titteleistä tykkääviä motivoida. Voisi olla kiva tapa palkita joku hyvin suoriutunut kun joku tällainen raja menee rikki.
No, en ole enää näistä päättämässä ja se on helpotus. Uskon että parhaiten voin tehdä lajin eteen sillä että vedän treenejä, leirejä ja käyn itse kisaamassa. Tai ainakin näiden tekeminen on antoisa tapa osallistua lajitoimintaan.
Jaa tämä:
10 vuotta kahvakuulaharjoittelua, undergroundista trendin kautta vakiintumiseen #kahvakuula
Tänä vuonna mulla tulee 10 vuotta siitä kun aloitin kahvakuulaharjoittelun. Mieleen tulee paljonkin asioita ja voisin kirjoittaa pitkät pätkät eri näkökulmista mutta tässä tällainen minihistoriikki nopeatempoiseen lukemiseen. (Ja kyse on nyt omakohtaisesta kokemuksesta, ei mistään objektiivisesti historiikista.)
2005 – 2007
Kahvakuula on undergroud -piirien tuntema eksoottinen väline. Salaperäisen painijat ja jotkut muut treenifriikit tunsivat välineen. Itse bongasin rautapallon netistä ja ajattelin että onpas siinä erikoisella tavalla markkinoitu treeniväline. Testasin, kisasin ekaa kertaa, jäin koukkuun. Järkättiin kisoja, laitettiin seura (Suomen kahvakuula ry) pystyyn. Laitoin toiminimenkin pystyyn ja vedin leirejä.
2008-2009
Virallistamista, laji kasvoi ja päästiin mukaan painonnostoliiton toimintaan. Olin vielä hyvin aktiivinen kisojen järkkäämisessä ja kisaamisessa, vedin leirejä, reissasin ulkomailla kisoissa ja leireillä. Väline alkoi saada enemmän näkyvyyttä mediassa. Ekat viralliset SM:t järkättiin. Vaimoni kosmetologikin tiesi jo että mikä on kahvakuula.
2010-2012
Kisasin, perustettiin paikallisseura Hyvinkäälle (Hakalanmäen Ryhti ry), into kisaamisen vaihteli ja aaltoili. Vuonna 2012 oli sekä paras että pahin vuosi, terveyteen liittyvän vastoinkäymisen vuoksi lopetin kisaamisen syksyllä vaikka alkuvuodesta kisaaminen maistui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Meni kauan ennen kuin uskalsin treenata kunnolla ja motivaatio oli pohjilla. Kahvakuulia saa kaikista kaupoista ja niitä on lähes kaikissa kodeissa, se on jonkinlainen trendiväline hetken aikaa.
2013-2014
Pidin taukoa kisaamisesta, vedin satunnaisesti treenejä ja pari leiriä, otin etäisyyttä lajiin. Juonsin kisoja ja olin mukana liittotason toiminnassa. Vuoden 2014 lopulla iski inspiraatio kisaamiseen ja aloin treenaamaan valmentajan johdolla. Kunto kasvoi ja uutta intoa oli mukana. Kahvakuula on tavallinen väline, ei eksotiikan häivääkään.
2015 ja eteenpäin
Kyse on edelleen perusasioista, hyvästä nostamisesta, liikunnan ilosta ja sen tärkeydestä. Lajista ja hyvästä tekemisen tasosta. Mutta, tärkeimpänä asiana, ihmisistä. Kun mietin että mitä tästä kaikesta, leireistä, kisoista, treeneistä, reissuista, koulukuntakeskusteluista, valmennuksista, ja liittohommista on jäänyt ns. käteen niin vastaus on: korvaamattoman hienoja kokemuksia toisten ihmisten kanssa, joista monen olen saanut oppia tuntemaan hyvin. Kiitos kaikille teille! Tämä on ollut hieno alku pitkälle reissulle 🙂 On myös ollut antoisaa toki seurata tätä koko ilmiötä pitkällä aikavälillä ja nähdä miten monipuolista tekemistä yksinkertaisen rautapallon ympärille on syntynyt.
Jatkan treenaamista, kisaamista, treenien vetämistä seurassa sekä toiminimen kautta leirien vetämistä. Kahvakuulaharjoittelu on oikein ja maltilla toteutettuna äärimmäisen terveellinen liikuntamuoto, ja sopivan primitiivinen omaan makuun, kaiken digitaalisen työpuuhastelun vastapainona aivan loistava.
Tuossa pari kuvaa, kaikissa sama asento:
Minä ja Ari vuonna 2014 treenaamassa
Minä ja Kalle olikohan 2o11 Ruotsissa kisaamassa
Minä 2006 MM -kisoissa, ekat varsinaiset kisat omalla kohdalla
2014 lopulla, matkalla eteenpäin
Jaa tämä:
Mitattavien tulosten autuus kuntoilussa
Treenimaailmassa on miljoonia koulukuntia. Monella eri tavalla voi treenata. En oikeastaan usko mihinkään tiettyihin metodeihin, vain harjoitteluun. Metodeista huolimatta yksi kiva juttu on mittaus, eli sen tsekkaaminen että kehittyykö oikeasti vai ei. Mä olen saanut nyt muutaman kuukauden nauttia Kallen valmennuksesta, ja esim. juoksukunto on selkeästi noussut. Faktat tiskiin:
Nuo luvut ovat Endomondosta, jota käytän juoksulenkkien mittaamiseen. Eli jos on tarkkana niin syyskuun lenkit olivat numeroina lyhyempiä ja hitaampia, ja ne tuntuivat myös yhtä raskailta tai raskaammilta kuin esim. tuo minkä tein tänään, eli 45min ja 8.1km 5:36 vauhdilla, joka itse asiassa tuntui kevyeltä. Ei mitään järisyttävää sinänsä, eikä juoksu ole mun päälaji mutta on todella motivoivaa huomata että kehitystä tapahtuu.
Nostokuntokin on mennyt eteenpäin, niistä mulla ei ole näin tarkkoja tilastoja vielä. Mutta esim. 10 tahti 2×20 työnnössä alkaa tuntua ihan ok:lta, vaikkakin nyt on tullut tehtyä vain esim. sellaisia intervalleja, joissa tehdään tyyliin kerralla 2min, 3min, 3min ja 2min.
Sinänsä muuten treenaaminen valmiin ohjelman mukaan ei ole ollut kaikilta osin helppoa, lähinnä omien aikataulujen ja oman sähläämisen takia. Usein käy niin että pari iltaa venyy töissä tai jossain, ja yhtäkkiä onkin sitten loppuviikolla väännettävä useampi treeni. Tämä on vielä vähän hakemista, en ole koskaan ollut hyvä ohjelmien kanssa mutta onneksi Kalle on ollut toistaikseksi ainakin kärsivällinen 🙂
Jaa tämä:
Kommentit
Seuraamani blogit
Totuus löytyy raudasta 