Etusivu » terveys » Kuolemanpelko voimavarana?

Kuolemanpelko voimavarana?

RSS FB:ssä ”tapahtuu”

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

Flickr-kuvat

More Photos

Valoisaa tiistaita! Pelkäätkö sinä kuolemaa?

Juttelin Varpun kanssa viime viikolla monen asian lisäksi kuolemanpelosta, ja miten se voi toimia ”voimavarana” aiheuttamaan esimerkiksi pakkomielteistä liikkumista, ruokavaliofasismia itseä kohtaan ja muita tällaisia intensiivisen kontrollintarpeen ilmentymiä. Periaatteessa kai riippuvuuksia, jotka johtuvat turvattomuuden tunteesta. Ja onhan kuolemanpelko toki aika turvatonta 🙂 Mielestäni aihe on mielenkiintoinen, eikä pakkomielteisyys ole pelkästään huono asia. Siitä ehkä lisää myöhemmin.

Jari Sarasvuokin (kaveri, jota on jostain syystä ollut muodikasta halveksua mutta en kyllä muista miksi) kirjoitti aiheesta:

”Elämässä on kaksi tapahtumaa ylitse muiden, syntymä ja kuolema. Näistä kuolema on kiinnostavampi. Syntymässä oman tietoisuuden ja toimintakyvyn taso on matala, lähes merkityksetön. Kuolemaa lähestyttäessä on toisin. Suhde omaan rajallisuuteen ja nöyrtyminen elämän dramaturgian edessä vaikuttaa varsinkin loppupuoliskon laatuun. Ja kestoon. Näin ovat tutkijat meille kertoneet.

Viisaalta kysyttiin kerran, kuinka aikaisin ihmisen olisi hyvä alkaa pohtia omaa kuolemaansa. ”Mahdollisimman varhain.” Entä kuinka usein tulisi pohtia kuolemaa? ”Mahdollisimman usein.”

http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_kuolemalle_kiitos_sain_silta_paljon_5911.html

Ja, Läjä Äijälä, tuo Terveet Kädet -orkesterin legendaarinen johtohahmokin kertoi musiikin tekemisensä syyksi kuolemanpelon.

Omalla kohdalla syksyn sairastuminen toi nämä ajatukset ns. arkeen hyvin tehokkaasti, vaikka säikähdyksellä selvisinkin. Jollain kummallisella tavalla vahvistunut tietoisuus siitä että onkin hyvin haavoittuvainen, saa tekemään asioita ehkä kovemmalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. Ehkä se on sitä pelkoa pohjimmiltaan? Haluaa tehdä kun vielä pystyy, ja nyt tajuaa vihdoin omakohtaisesti ettei ole sitä sataa vuotta jäljellä fiilistelyyn? Ymmärtää enemmän nauttia siitä että on hengissä? Ja toisaalta aina kun päätä tai niskaa särkee, mietin että tapahtuuko taas jotain ja onko tällä kertaa pahempi tilanne, selviänkö hengissä.

Oli miten oli, huomaan että itselläni on entistä voimakkaampi tarve tehdä jotain itselleni merkityksellistä, ja priorisoin asioita jyrkemmin kuin aikaisemmin. Mietin että mihin haluan revetä ja mihin en, kun ennen ehkä tein paljon asioita miellyttääkseni muita. Mielestäni tuo kokemus on ollut, jos ei nyt kivaksi voi sanoa, hyvin opettavainen ja arvokaskin. Koen että vaikka olenkin sama hölmö kuin ennenkin, suhtaudun asioihin eri tavalla, tunnen itseni ainakin 10 vuotta vanhemmaksi ajoittain ja toisaalta typerä huumori uppoaa edelleen. Ehkä asenne elämään on pysyvästi muuttunut, kuka tietää. Kliseisesti voin todetta että ”arvot menivät uusiksi”, kuten aina sanotaan.

Jänniä juttuja, ja jaan näitä täällä lähinnä siksi että samoja kokemuksia ei hirveästi tämän ikäisillä ole eli joka kahvipöydässä ei pääse kokemuksia vertailemaan. Ja toisaalta monia kuolema ja sairastuminen aiheina pelottavat niin paljon että keskustelu voi tyssätä aika lyhyeen 🙂 Muutenkin uskon että asioiden jakaminen kannattaa, on pirullista pitää itsellään hurjia asioita ja leikkiä että on täydellinen ja kaikki on kivasti, vaikka toki meidän kulttuurimme ei nyt hirveästi avoimuuteen kannustakaan.

20130104-074342.jpg

Advertisements

2 kommenttia

  1. Hyvä aihe… monikaan ei varmaan urheile tai liiku sen takia, että eläisi pidempään, tai ainaakan ei tietoisesti ehkä ajattele näin. Mutta varmasti se siellä alitajunnassa on kokoajan mukana, ehkä enemmän yli 4-kymppisenä, kuin 2-kymppisenä..

    Voin ihan näin julkisesti ja avoimesti tässä sanoa, että meillä ”kuolema” on läsnä oikeastaan kokoajan, mutta se ei ole meillä keskipisteenä. Lapsemme sairaudelle emme mitään voi, mutta emme myöskään voisi elää niin, että ”no poika joka tapauksessa kuolee tähän sairauteen…”
    Pyrimme elämään mahdollisimman neutraalia elämään, olla ajattelematta sen enempää kuolemista. Turha kuitenkaan kieltää, etteikö asia tulisi esille, kun tässä mennään aina aika-ajoin takapakkia. Huonoina aikoina aina käy mielessä tuonpuoleinen..
    Kuten myös aina silloin, kun poika haluaa lähteä kävelemään itsekseen ulos. Joka kerta miettii, että kun on sokea, niin miten sitä uskaltaa lähteä tuonne kävelemään ja samalla miettii, että mitä jos joku auto töytäisee…

    Tässä ei mulla kyllä ole omakohtaista kokemusta, kuten Markolla. Mutta kyllä sitä itsekin välillä ajattelee, että missähän kunnossa sitä on 60-vuotiaana…. vaikka koskaan ei tiedä, että elääkö edes sinne asti.
    ja samalla miettii, että jos poikamme saisi tietää, että hänen tilansa heikkenee ja tuskin elää 30-vuotiaaksi, niin miten nyt 13-vuotiaana voisi käsittää tai käsitellä koko asiaa.

    Tässä kun nyt miettii ja kirjoittaa, niin tuntuu että kuolemaa ajattelee kuitenkin aika usein… 😉

    • Marko Suomi sanoo:

      Voimia teille neutraalin arjen pyörittämiseen! Se on varmasti viisasta, elää vaan eteenpäin, ei siitäkään mitään tule että koko ajan märehtii vaikka varmasti oman lapsen kohdalla se onkin vaikeaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

%d bloggers like this: