Luopumisen tuskaa

RSS FB:ssä ”tapahtuu”

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

Flickr-kuvat

More Photos

Alan pikku hiljaa tajuta että olen todennäköisesti käynyt viimeiset kahvakuulaurheilukisani, ja se on tuskallista. Lavalle nouseminen joskus ei ole mahdotonta (never say never jne) mutta olen tässä jokusen kuukauden asiaa välillä pyöritellyt ja luulen että se oli tässä. Siksi varmaan on vaikea saada treenimotivaatiostakaan kiinni, kun koko ajan tekee taustalla luopumista rakkaasta lajista.

Ei sillä, lajin parissa voi tehdä paljon muutakin (tuomaroida, promotoida, vetää treenejä, valmentaa) mutta juuri kisaaminen on ollut kaikista huonoistakin hetkistä huolimatta se tärkein ja isoin asia. Siinä on jotain sellaista, mitä en osaa sanoilla selittää, vaikka sitäkin on tullut tässä blogissa aika tarpeeksi yritettyä. Miten voi selittää minkälaista on kun laittaa itsensä hetkellisesti niin kovaa peliin että ei tiedä miten käy?

Olen aikaisemminkin luopunut rakkaasta kisalajista, thainyrkkeilystä, jonka jättäminen johtui mm. lonkkavaivoista. Se oli pitkä ja tuskallinen prosessi, kaipasin kehään vaikka kuinka kauan ja vieläkin muistan parhaista matseista eläviä yksityiskohtia. Samanlaisia tilanteita muistan kuulakisoista ja kisareissuista ja kisakumppaneista (kiitos teille kaikille!). Siinä on jotain aika maagista kun ensin treenaa pitkään (tai lyhyesti mun tapauksessa usein..), sitten matkustaa pitkät matkat kisapaikalle ja nostaa kovalla panostuksella sen 10min.

Tiedän kyllä kokemuksesta että jossain vaiheessa innostun taas jostain uudesta tekemisen muodosta. Ehkä sekin on jotain, jossa adrenaliini kohoaa hetkellisesti järjettömiin mittasuhteisiin ja pääsee koettamaan rajojaan. Saa nähdä, nyt joka tapauksessa fiilikset aika surulliset.

Silti, olen iloinen että aikanaan lähdin lajiin mukaan, ja heittäydyin mukaan täysillä. 6 vuotta on mennyt nopeasti kuulaurheilun matkassa. Mitä olisinkaan menettänyt, jos olisin jättänyt ekan kisareissun tekemättä! Teen päätökset usein tunteella, en järjellä, tässä tapauksessa onneksi. Jos olisin alunperin ollut hyvin järkevä, tuskin olisin kisannut edes thaikussa, ja sitä kautta en olisi koskaan saanut tietää miten hienoa kisaaminen voi ollakaan.

Jos luet tätä, ja pohdit että kannattaako laittaa itsensä peliin ja osallistua kisoihin, jos tunnet edes pientä uteliaisuutta, MENE kun vielä voit! Parempi sukeltaa, rakastua ja menettää kuin jäädä rannalle viisastelemaan että kuinka se vesi varmaan on kylmää ja ei oo oikein aikaakaan. 🙂

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

%d bloggers like this: