Sanotaan että inspiraatio ilman perspiraatiota ei ole mitään. Olen samaa mieltä. Frank Forencich kirjoittaa tekstissään ”Live to give” siitä että on oikeastaan aika hyödytöntä vain itsensä takia jumpata ja pumpata pitkällä tähtäimellä. Mitä sitten kun se kunto on jo hyvä, sikspäkki näkyy toppatakin läpi, elämänhallintaopit on otettu käyttöön ja hampaat kiiltävät? Mikä on seuraava askel? Frankin mielestä silloin pitäisi miettiä miten näitä uusia supervoimiaan voisi käyttää oman yhteisönsä hyödyksi.
Mitä sinä aiot tehdä sillä uudella hyvällä kunnollasi ensi vuonna? Kenen hyväksi teet ja mitä?
Totuus löytyy raudasta 
Muissa harrastuksissa ja ”lajeissa”, kuten esim. käsitöissähän tämä näkyy siten, että itse tehtyjä käsitöitä ja taideteoksia viedään toisille lahjaksi. Tai myydään.
Treenaaja mielletään usein narsistiksi joka ajattelee vain itseään ja omaa ruumistaan. Mutta onko omien kätten töiden katselu (esim. käsityöt, runous, ruoanlaitto whatever) ja kehujen kalastelu niille jotenkin jalompaa, kun ne on helpompi antaa eteenpäin?
”En minä itseäni varten tätä tehnyt, vaan sinulle, mutta katso miten hieno se on ja miten hyvin osasin sen tehdä.”
Onko harrastuksille olemassa jokin jalousjärjestys?
Jalo on ehkä väärä sana. Kunniakas? Älyllisesti vähemmän halveksuttava kuin bodi-bodi?
Ei mun mielestä ole jalousjärjestystä, pitää tehdä sitä minkä hyväksi uskoo ja tärkeäksi kokee?
Glenn Danzigilla oli hyvä vastaus eräässä haastattelussa, kun toimittaja kyseenalaisti jotain taiteellisia ratkaisuja: ”I don’t have to explain myself to bastards like you!” 🙂
Mä haen tällä sitä ettei se ”itsensä kehittäminen” tai mikä ikinä ole itsetarkoitus vaan se mitä pystyy sitten kehityttyään tekemään. Esim. jos treenaa, voi osallistua kisaan tai järkätä niitä tai tuomaroida tai valmentaa jne antaa hyvän kiertää.
Innostuin tästä nyt vähän. 🙂
Mä ajattelen, että treeni ymmärretään usein ihan väärin. Että se on aina vain itsen rääkkäämistä ja täydellisyyden tavoittelua. ”Sä rankaiset itseäsi jostain”, kuulen jopa joskus.
Öö, en. Tämä on harrastus, jossa on yhtä lailla mukana se tekemisen ilo kuin musiikissa tai missä tahansa muussa harrastuksessa. Miksi tuntuu olevan paljon hyväksyttävämpää pitää hauskaa tai kuluttaa aikaa johonkin muuhun, kuin treeniin?
Patalappujen, ruoan ja musiikin kohdalla lopputuloksen ihastelu on todella jees. Treenaaja ihastelee omaa lopputulostaan (suoritus tai estetiikka, molemmat, kuinka nyt vaan) ja tulee usein leimatuksi narsistiksi.
Entä, jos laulaa, piirtää tai maalaa ihan vain omaksi ilokseen? Onko sekin väärin? Pöytälaatikkoon, ilman että jakaa sitä eteenpäin vaikka olisi miten hyvä. Saako ihminen treenata pöytälaatikkoon? 😀
Treenillä on tyhmä leima, siis että fysiikkaa kehittävä olisi automaattisesti tyhmempi, koska rehkii ”turhaan”.
Mun mielestä paljon tyhmempää on olla treenaamatta, sillä fysiikka heijastelee aivotoimintaan ja virkistää sitä. Renesanssimeno kunniaan.
Joo, se että ”pysyy selkä reenissä” on ehdottomasti tyhmien hommaa. Todellinen intellektuelli pitää kehon ja itsensä ehdottomasti mahdollisimman huonossa kunnossa, jotta myös näyttää älykkäältä. 🙂
[…] Marko kysyi täällä hyvän kysymyksen: […]