Itsetunto ja tekeminen

“If you could see the you that I see
When I see you seeing me
You’d see yourself so differently
Believe me

I know the self doubt that
runs inside your mind
I know the self that treats you so unkind”
-Rollins Band, Low Self Opinion

Eräs suosikkipunkkareistani on Henry Rollins. Rollins Band:n saarnaava taide ei ollut ehkä punkkia mutta en oikein tiedä mitä muutakaan se on. Henry kertoi omien sanojensa mukaan asioita itselleen parantaakseen itsensä, asioita joihin itseni oli varsinkin 15 vuotta sitten helppo eläytyä. Ja on yhä edelleen.

Tämän biisin viesti: Jos näkisit itsesi muiden silmin, näkisit ehkä itsesi paljon paremmassa valossa?

Huono itsetunto on kuin mielen sairaus, jossa henkilö uskoo ilman varsinaista syytä olevansa huonompi kuin muut, ja jättää sen takia tekemättä asioita, tutustumatta ihmisiin, kokeilematta heittäytymistä tilanteisiin. Olematon itsetunto tai oikeastaan itsearvostus johtaa siihen että ei enää tee sitäkään vähää mihin on ennen pystynyt ja pahimmillaan se vie eristäytymisen kierteeseen ja johtaa masennukseen ja ties mihin.

Minulla on ollut huono itsetunto niin kauan kuin muistan. Ajattelen aina että muut ovat jotenkin jollain mystisellä tavalla parempia tai ainakin normaalimpia kuin minä, vaikka mitään objektiivista arviota moisesta en ole koskaan saanut. Olen viimeisen 10 vuoden aikana saanut hieman tasapainotettua jumista olotilaani, ja huomaan olevani entistä selvästi vapautuneempi tekemään ja kokeilemaan asioita. Uskon että asiani ovat nyt terveemmällä pohjalla kuin aikaisemmin. Olen pikku hiljaa omaksumassa Kurt Vonnegutin asennetta, että me olemme kaikki samanlaisia hyväntahtoisia hölmöjä tällä pallolla.

Tiedän monia, jotka kärsivät samoista vaivoista kuin minä. On ihmeellistä nähdä ulkoa se sama epävarmuus ja pelko ja perusteeton itsen mollaaminen mitä itsekin on tullut tehtyä niin monet kerrat. Kunpa voisinkin jotenkin saada toisen ymmärtämään että hän on ihan ok, tai sitten yhtä ei-ok kuin kaikki muutkin, eli ei pitäisi olla estettä toimia.

Kun pelottaa, tulee tekemättä jättäminen seliteltyä aina järkisyillä. Tampereella oli vuonna 2010 Girevoy Sport:n MM -kisat. Ensimmäiset MM -kisat Suomessa ikinä, latvialaisten järjestäminä. Minulla oli paikka maajoukkueessa, koska SM:t olivat menneet hyvin. Ja mikä olikaan reaktio, kun kisapäivät ja paikat pitkän epätietoisuuden jakson jälkeen lyötiin lukkoon? En lähde koska “ei oikein ole nälkää nostaa” ja ties mitä muuta paskaa. Pointti oli se että pelkäsin hullun lailla, sillä tokihan oli erilaista nostaa kotikentällä vieraiden edessä kuin mennä turistina ulkomaan kisoihin. Onneksi tulin järkiini ennen kuin paikka kisoissa ehti mennä, ja kisat olivat hieno ja intensiivinen kokemus kaikin puolin.

Silti, epäilyksen hetki havahdutti miettimään miten voimakas tuo itsetunnon puute välillä on. Kisapaikka ja hieno kokemus tarjottimella rakkaassa lajissa mutta minä olen sanomassa “ei” vain siksi koska luottoa itseen ei ole. Olen kovin kateellinen ihmisille, joiden ei tarvitse painiskella tällaisten naurettavien juttujen kanssa ja jumittaa omassa epävarmuudessaan, vaan voivat vain tehdä sitä mitä uskovat oikeaksi. En tiedä yhtäkään asiaa missä huonosta itsetunnosta olisi hyötyä. Se estää tekemästä, se jättää tilaisuudet käyttämättä, ja kaiken sen jälkeen se aiheuttaa syyllisyyttä koska on hirvittävää hukata ainutkertainen tilaisuus ilman syytä.

Nelson Mandela on sanonut jotenkin niin että ihminen, joka pitää ns. “kynttilää vakan alla”, ei koskaan pääse näyttämään muille esimerkillään mitä kaikkea voi tehdä. Kun taas tekee jotain pientäkin ja astuu esiin, voi hyvinkin olla esimerkkinä ja esikuvana jollekin toiselle, ja näin on mahdollista saada aikaan positiivinen kierre. Hyvää tekemistä voi ikäänkuin antaa eteenpäin. Pointti ei ole se että pitäisi olla sairaalloisen narsistinen ja tunkea naamaansa joka paikaan vaan se että tekee niitä asioita, joihin uskoo vaikka ei aina itseensä uskoisikaan. Tekeminen ja toimiminen ovat ainoita asioita, jotka auttavat.

Tämä on yksi syy siihen miksi omissa treeneissäni olen mieluummin rohkaiseva kuin virheitä poimiva. Haluan antaa muille sitä rohkaisua mitä itse olen usein kaivannut. Haluan myös olla esimerkkinä nostamisessa sitä kautta että muut näkisivät sen että jos tuo pystyy niin kyllä minäkin.

Moni jättää kahvakuulaurheilussakin sen ensimmäisen kisakokemuksen kokeilematta, koska ei uskalla nousta lavalla muiden eteen. Siis vaikka haluaisikin. Se on mielestäni hirvittävää haaskausta. Ehkä siksi että oma ensimmäinen iso kisakokemukseni oli niin erikoisen taustan sävyttämä, ja silloin kirjaimellisesti olin ikäänkuin tekemässä jotain isoa koska tilaisuus vaikutti olevan täysin ainutkertainen, se ei koskaan ehkä toistuisi.

Uskon että itsetunto-ongelmat ovat vakavimpia ns. pikkuongelmia, joita meillä Suomessa on. Täällä on sisäänrakennettuna alistuvaisuus ja ylitavallisuus, johon liittyy se että koetaan alemmuutta suhteessa naapurimaihin ja muihin ihmisiin ja kaikkeen mahdolliseen. Pahimmillaan se johtaa sellaiseen ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa ikäänkuin ollaan ylpeitä siitä kuinka mitäänsanomattomia ollaan, ja pilkataan kaikkia, jotka uskaltavat nousta tuosta suosta ylös tekemään jotain.

En ole supertähteyskulttien kannalla silti lainkaan, vaan sen kannalla että taviksen pitäisi tajuta oma arvonsa. Ja se arvo on yhtä suuri kuin jollain julkimolla tai huippu-urheilijalla. Nämä ovat hekin taviksia, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet asioita, eivätkä jääneet pelkästään katsomaan telkkaria tai roikkumaan Facebookissa. Juuri siksi heitä seurataan ja siksi he ovat esikuvia, koska he ovat aktiivisia ja tekevät asiota.

Joten, jos uskot että et ole tarpeeksi hyvä tekemään jotain, olet varmaankin väärässä.

Itse “paranin” vaivasta toiminnan kautta. Aloin osallistumaan tapahtumiin, kuten keikoilla soittamiseen, harrastusten kokeilemiseen, kilpailemiseen, kisojen järjestämiseen, tekstin ja videoiden julkaisemiseen. Joka ikisessä näissä on aina aluksi kauhea taisto itsen kanssa, sillä en usko että homma voi toimia tai että se kannattaa, vaan uskon että kaikki nauravat tekemiselleni koska olen niin surkea ja nyt muutkin vihdoinkin näkevät sen. Näin ei ole kertaakaan vielä käynyt mutta silti käyn tätä painia itseni kanssa jatkuvasti. Nytkin tätä kirjoittaessani epäilen todella paljon kannattaako tämä lainkaan. Onko tästä mitään hyötyä? Mitä jos kukaan ei saa tästä mitään irti? Pääsenkö joskus näistä tolkuttomista epäilyksistä irti? Onko muilla tällaista?

Advertisement