Etusivu » kahvakuula » Onko ihmisellä pakko olla liikunnassa tavoite?

Onko ihmisellä pakko olla liikunnassa tavoite?

RSS FB:ssä ”tapahtuu”

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

Flickr-kuvat

”Tavoite”

Tässä on aihe, joka jakaa treenimaailmassa ihmisiä aika selkeästi kahteen leiriin. Leiriin, jotka eivät oikein ymmärrä toisiaan lainkaan. Vai ymmärtävätkö? Onko sinulla tavoitteita liikunnassa vai vastustatko niitä?

Just say no to tavoitteet

Toinen ryhmittymä, on aika äärimmäisesti sitä mieltä että liikunnan pitää olla kivaa. Se on vapautta arjesta, töistä, perheestä, parisuhteesta, ties mistä. Sillä ei ole muuta tavoitetta. Se kielletään hyvin vahvasti, jos aiheesta kysytään. “EI minulla todellakaan ole mitään tavoitteita!”. “Kunhan huvikseni treenaan!”, “Treenin kuuluu olla hauskaa!”. Eli tavoite on jotain mitä vierastetaan hyvin voimakkaasti. Se on ehkä jotain sellaista liian hienoa, tai siinä on jotain virastomaista.  Ehkä siitä tulee liikaa mieleen työ ja suorittaminen? Jotenkin, jos otetaan tavoite mukaan edes keskusteluun, se ikäänkuin tappaa kaiken liikkumisen nautinnon saman tien niskalaukauksella, ja sen jälkeen kaikki liike on vain pakonomaista puurtamista velvollisuuden tähden räkä poskella.

Ei ole elämää ilman tavoitetta

Toinen ääriliike puolestaan kertoo aina miten tärkeää tavoiteasentanta on. Oikeastaan monet tästä militanttiryhmästä ovat sitä mieltä että ei edes kannata tehdä mitään jos ei ole tavoitetta. Eihän silloin missään ole mitään järkeä! Miten voi kehittyä, jos ei ole tavoitetta? Miten voi tietää kehittyykö vai ei, jos tavoitteita ei seuraa? Onhan sitäpaitsi rentoutuminenkin tavoite, eivät kaikki tavoitteet ole vain numeroita. Tämä porukka saattaa loukkaantua verisesti siitä jos heidän tavoitteitaan kyseenalaistetaan, kuten vaikka sanomalla “Mitä helvetin väliä sillä on kuinka monta tempausta jaksat tehdä jossain koulun liikuntasalissa?”. Tai “miksi aikuinen ihminen miettii hauiksen ympärysmittaansa, eikö sulla ole ihan oikeita ongelmia?” Ehkä jopa “Eikö tuo kilpailu ole vähän tyhmää?”.

Onko välissä harmaata vai onko tämä kuten klassinen useamman erä matsi Puska vs karpit?

Tämä kahtiajako kuulostaa ihan typerältä mutta on täyttä todellisuutta tässä paljon ajatuksia ja tunteita herättävässä henkilökohtaisessa toiminnassa, siis omassa treenaamisessa. Siinä tulee väkisinkin vastaan se että MIKSI tätä kaikkea tulee tehtyä.  Tavoitevastainen porukka ei ehkä halua niin paljoa miettiä, ehkä he haluavat vain toimia tai nauttia? Tavoitteellinen sen sijaan ei ehkä halua miettiä miksi juuri se oma tavoite on tärkeä? Tai sitten yksinkertaisesti ihminen ei osaa eläytyä hyvin kuin samankaltaisten ihmisten ajatuksiin?

Tavoitteettomasta tavoitteelliseen

Kävin itse jotakuinkin tällaisen “kehityskaaren” kahvakuulan kanssa: Ensin, löysin välineen, jolla oli hauska opetella kaikkea uutta. En ollut tajunnut että minäkin voisin oppia näitä kaikkia ihmeellisiä liikkeitä. Siitä tuli oikeastaan oma juttunsa, löytää aina vain uusia ja uusia tapoja liikuttaa sitä painoa. Sitten aloin hankkimaan isompia kuulia, ja kokeilin kaikkea niilläkin. Siinä tuli vastaan se, että ihan kaikkea ei tuosta vain voinutkaan tehdä, siispä päätin hieman keskittyä pienempään määrään liikkeitä. Siinä vaiheessa tuli sekin asia vastaan, että jotenkin kirjat ja DVD:t alkoivat toistaa itseään.

Aina sanottiin, että “nyt 100 uutta liikettä!” ja kuitenkin ne olivat vain sitä samaa vanhaa tai korkeintaan jotain hassuja variaatioita niistä samoista jutuista. Saattoi olla että monella liikkeellä oli eri nimet, usein keksijän mukaan nimettyjä mutta periaatteen tasolla mitään eroa ei ollut. Auringon alla ei ollut mitään uutta, ei vaikka DVD:n kannessa toisin väitettiin! Aloin kallistua siihen, että mieluummin sitten yritän kehittyä jossain vähän paremmaksi kuin että vain etsisin aina vaan uutta ja uutta jännää liikettä. Huomasin että parissakin liikkeessä oli tekemistä, ja että nyt jouduin panostamaan ihan eri lailla taitoon. Että miten ja miksi tehdään niin ja näin. Miten saadaan voimaa lisää tähän liikkeeseen, jotta kuula nousisi useammin, tai että voisin nostaa lisää painoa.

Ja koko ajan on ollut mielekästä, hauskaa ja kivaakin. Tavoitteellinen tekeminen ja kaiken ylimääräisen karsiminen ei olekaan tehnyt treenistä virastomaista puurtamista vaan siinä on pysynyt ilo mukana. Toki, aina ei ole kivaa mutta eihän se ole mahdollistakaan. En vain itse tajua miten tavoite sulkisi ilon pois?

Ehkä tavoitteisiin voi suhtautua myös monella eri tavalla, ei vain niin että se on täysin kuolemanvakavaa?

Jotenkin noin. Ensin paljon kaikkea sekaisin, sitten turhan karsimista ja johonkin keskittymistä. Turha on siis omalta kannaltani turha. Jos haluaisin tulla paremmaksi TGU:n tekijäksi, keskittyisin siihen. Se ei kiinnosta jostain syystä. Onhan se hieno liike, ja varsinkin kehonhallinnan kannalta tärkeä mutta olen huomannut että oman terveyden ja toimintakyvyn kannalta mun ei ole tarvinnut hioa sitä mihinkään kovin kummoiseen tasoon. Teen sitä n. kerran kahdessa kuukaudessa ja aina se menee ihan ok, pääsen lattialta ylös. Toisaalta, kun en enää pääse niin tiedän että minulla on ongelma.

Flickr cc search / ky_olsen

Mainokset

18 kommenttia

  1. Johan sanoo:

    Hyvä teksti, ja mietin alkuun että tätä pitää piruvie kommentoida, mutta mainitsitkin jo melkein kaiken mitä tuli kelailtua 🙂

    Mutta omia ajatuksiaan voi aina hehkuttaa, joten tartun tilaisuuteen: Ehkä liikunnassa ei tarvitse ihmeempiä tavoitteita, vaan pelkkä nauttiminen riittää? Mulla ajatukset harhailee AINA sinne urheilun puolelle näissä keskusteluissa, ja silloin asia on _mun mielestä_ eri. Ilman tavoitteita urheilua ei minulle ole olemassakaan.

    Mainitsit myös sen että homma on paljolti kiini se minkä luokittelee tavoitteeksi. Hyvä mieli voi tosiaan olla tavoite, ja jos sen saavuttaa TGUn kautta niin siinä sitä sitten ollaan.

    Tarkemmin miettiessä, olen ehkä sittenkin ”tavoitenatsi” jolle kaikkeen liittyy jokin tavoite, ja sitäpaitsi en oikein osaa nähdä tavoitteiden asettamisessa mitään ongelmaa… Hmm… *miettii*

    • Marko Suomi sanoo:

      Hyvä pointti tuo liikunta vs urheilu, ihan eri maailmoja oikeastaan. Mulla menee kausittain. Jos on kisa tähtäimessä, tavoite on kristallinkirkas (no melkein ainakin) ja sitten jos ei ole niin elän kuin pellossa 🙂

  2. Teija sanoo:

    Aloitin liikkumisen kuutisen vuotta sitten tarkoituksellisesti ilman muuta motiivia kuin p**kaa parempi kunto, ja siinä tavoitteessani myös tiukasti pysyin viime vuoteen asti. Rakastin ryhmäliikuntatunteja (rakastan edelleen), koska niissä liikkuminen oli ”hauskaa ja vauhdikasta” :). Viiden vuoden aikana en pump-tunneilla juurikaan lisäillyt kiloja tankoon, koska pelkäsin, etten jaksaisi isoilla painoilla. Tavoitteellisuus tuli vasta kahvakuulalla tehdyn raskaamman voimaharjoittelun myötä, kun uskalsin myöntää vääräksi sen perinaisellisen pelon, että ”isoilla painoilla treenaamisesta tulee liian isot lihakset”. En keksinyt ainuttakaan naista, joka oli hankkinut itselleen ”vahingossa” liikaa lihaksia 😀
    Jätin ryhmäjumpat vähemmälle ja siirryin kahvakuulaharjoitteluun, osin itsenäisesti. Sen myötä heräsi halu verrata omia voimia muiden voimiin, käytännössä tämä onnistui vain kilpailemalla. Sillä tiellä ollaan, paluuta ei ole. Käyn vieläkin satunnaisilla jumppatunneilla, mutta nyt uskallan tarttua pump-tunneillakin moninkertaisesti raskaampiin painoihin, koska haluan kehittyä myös niiden tuntien aikana. Ainoa asia joka minua harmittaa on se, etten aloittanut tavoitteellista harjoittelua jo silloin kuusi vuotta sitten…

    • Marko Suomi sanoo:

      Minulla myös kisaaminen toi tekemiseen ihan erilaisen vaihteen, jota en osannut edes kuvitella olevan olemassa ennen kuin kokeilin.

  3. Teija sanoo:

    Vaikka urheilu ja liikunta ovatkin tavallaan kaksi eri asiaa, kumpikaan ei mielestäni ole toista vähäpätöisempi.Tavoitteellisessa urheilussa voi kuitenkin olla helpompi ylläpitää motivaatiota pitkän tähtäimen harjoitteluun kuin vain fiilispohjalta tapahtuvassa liikunnassa. Poislukien tietysti setbackit, jotka voivat vakavasti horjuttaa urheiluintoa.

  4. Timo Rainio sanoo:

    Hauskaa ajatuksia herättävää pohdintaa. Urheilu- ja varmaan laajemminkin harrastushommissa erona vaikkapa työmaailmaan, että nuo tavoitteet voi aika usein asettaa itse. Eihän se aina vaikkapa urheilujutuissa numerolappu rinnassa ole niin helppoa muistaa, että paras kilpakumppani kantaa sitä omaa numerolappua. Mutta toisaalta ei siinäkään ole mitään järkeä, että rehkittyään sopivasti oman osaamisen ja kunnon äärirajoilla pilaisi sen upean suorituksen jälkeisen fiiliksen harmittelemalla kun joku kuitenkin oli kaksin verroin vikkelämpi. Ja samalla tavoitteet myös voivat elää paljonkin fiiliksen, olosuhteiden ja ihan vaan viitseliäisyyden mukaan.

    Eli tavoite kyllä, mutta oma ja sillai joustava, että pääsee lopulta aina mukavasti fiilistelemään sen saavutettuaan.

    • Marko Suomi sanoo:

      ”Eli tavoite kyllä, mutta oma ja sillai joustava, että pääsee lopulta aina mukavasti fiilistelemään sen saavutettuaan.”

      Aivan, uskon samoin että jos tavoite on itselle tärkeä ja vielä tavoitettavissa niin sitä kautta voi saada paljon itseluottamusta kun sen saavuttaa.

  5. Voisiko olla niin, että tavoitteiden asettaminen vaatii itseluottamusta? Uskoa siihen, että ne voi oikeasti saavuttaa? Voisiko ”ei mulla mitään tavoitteita ole” kertoa siitä, että ei usko ikinä yltävänsä siihen mihin idolit? Tai ettei ole varma siitä, kuinka paljon haluaa niitä tavoitteita saavuttaa, jaksaako kuitenkaan tehdä tarpeeksi duunia niitten eteen.

    Mun kokemuksen mukaan pitää olla jo alla kokemuksia omien rajojen venyttämisestä urheilussa tai liikunnassa, ennen kuin uskaltaa sanoa ääneen että jepjep, tempauksia menee x määrä puolen vuoden päästä. Tavoitteiden julkistamisessa on aina se riski, että epäilijät ja vähättelijät pääsee tuulettamaan… Ainakin itsellä piti olla jo vahva tuntuma, mitä se tavoitteen saavuttaminen vaatii, ennen kuin uskalsin sen ääneen sanoa edes tutuimmille. 🙂 Eli väittäisin, että niissä huvin vuoksi kuntoilijoissa asuu pieni tavoiteurheilija, joka vaan tarvii aikaa ja rohkaisua. Voin olla väärässä, ehkä mä oon itse niin militantti että uskon muittenkin oikeasti haluavan piiskausta iloisen tsumbaamisen sijaan.. 🙂

    • Marko Suomi sanoo:

      Varmasti tuossa on perää. Itselläni on samoja kokemuksia, olin jo ”tosi vanha” kun ensimmäisen kerran uskalsin asettaa mitään tavoitteita, saati kilpailla jossain lajissa. Pienten onnistumisen kokemusten kautta se kuitenkin lähti ja nälkä kasvoi syödessä ja kun huomasin että minäkin pystyn tekemään tällaisia asioita.

      Se ensimmäinen askel pitäisi saada jollain keinoin otettua mutta ei se ole helppoa aina. Joillekin se voi olla itsestäänselvää mutta veikkaan että monille toisaalta ei.

  6. Kirsi sanoo:

    Ja oman mausteensa saattaa tavoitteista puhumiseen tuoda se kummallinen ”anteeksi että olen olemassa” asenne, joka suomalaisille on jostain syystä tietyn sukupolven ansioista ujutettu takaraivoon.
    Mikäli selkeästi tuo esille halunsa olla maailman paras, voi varautua siihen, ettei se juurikaan tuo kannustusta. Sama tilanne vaikka ylpeänä sanoisi haluavansa tehdä kuukauden päästä niin monta punnerrusta kuin jaksaa – hymähtelyä siitäkin saattaa saada tueksi.

    Voiko ihminen olla kateellinen toiselle siitä, että joku uskaltaakin olla tavoitteellinen eikä kulje nöyristellen vuosikaudet jumpasta toiseen, aina takariviin asettuen, eikä koskaan tule mieleen että miksi tekee niin?

    • Marko Suomi sanoo:

      Kyllä, kulttuuriin kuuluu jostain syystä se että kynttilää pidetään voimakkaasti vakan alla. Vaikka, siellä pidettynä siitä ei ole itselle eikä muille mitään hyötyä. Kaipaisin voimakkaasti enemmän kannustavuutta kulttuuriin, lannistavuuden sijaan 🙂 Mä uskon että kun joku ylittää itsensä, se auttaa muitakin huomaamaan että se on mahdollista ja että elämänlaatua voi parantaa, vaikka kyse olisikin ihan pienistä askelista.

  7. Jesse sanoo:

    Mielenkiintoinen aihe! Edellisten tapaan uskon, että osalla ”hauskanpitäjistä” on myös omat tavoitteensa, joita eivät halua vain mainostaa muille. Joku sanoi, että tavoitteen asettaminen vaatii itseluottamusta – itse sanoisin, että itseluottamusta vaatii tavoitteen julkistaminen. Ihmisiä on monenlaisia: toisille tavoitteiden julistaminen lisää harjoitusmotivaatiota, kun taas toisille riittää, että tietää itse omat tavoitteensa. Ja sitten on niitä, jotka eivät varmasti oikeasti aseta mitään tavoitteita. Tavoitteiden merkitys tuntuu myös olevan erilainen eri lajeissa: esimerkiksi kuntosaliharjoittelun ideana on parantaa lihaskuntoa, joten tavoitteeton salitreeni kuullostaa aika hassulta ajatukselta. Sen sijaan jonkin tanssijumpan tai vaikka jalkapallon pelaamisen vain huvin vuoksi ymmärtää helposti tällainen tavoiteorientoitunutkin kuntoilija. Itsellä selkeitä tavoitteita on juoksussa ja lihaskuntoharjoittelussa, ja toki haluan kehittyä myös suunnistuksessa ja tenniksessä. Hiihto ja sulkapallo ovat sitten sellaisia meditatiivisia ja sosiaalisia lajeja ilman tavoitteita.

    • Marko Suomi sanoo:

      Aivan, sillä julkistamisessa on potentiaalinen riski siihen että pelkää nolaavansa itsensä muiden silmissä jos sitten ei saavutakaan tavoitetta.

      Mulla lenkkeily ja muu ulkoilu on tuollaista fiilistelyliikuntaa. Saatan katsoa kuinka monta kilometriä tuli mentyä mutta pääasia on siinä että saa tuuletusta ja liikettä.

  8. Ihmisten, joiden pitäis sitä ja pitäis tätä pitäis ehdottomasti asettaa liikuntaan joku konkreettinen tavoite. Sen saavuttamisen myötä nimittäin huomaa aika helposti, että metodia voi soveltaa kaikessa muussakin, duunissa ja arjessa.
    Pitäis-ihmiset on usein niitä (meitä), joille asiat tapahtuu, mutta ne (me) voi muuttua ihmisiksi jotka laittavat tapahtumaan. Sellainen energia ruokkii itse itseään, kun pitäis-malli puolestaan on aikamoinen energiasyöppö.
    (Olen kokeillut!)

  9. Eveliina on niin ytimessä. Nyt kun sanoit, aloin oikein miettiä ja juuri noin mulle on käynyt. Wau! 🙂

  10. AnttiV sanoo:

    Tavoitteen tärkeyden olen omalta kohdaltani huomannut, kun tavoitteesta on syystä tai toisesta luopunut. Siis lopettanut kisaamisen jossain lajissa. Sen jälkeen ei millään viitsisi enää sitä lajia treenata paitsi jos tukee hyvin nykyistä kisalajia. Tevanjuonnilta maistuu lenkin kiertäminen ilman mitään tavoitetta.

    Luulen, että yleisin liikuntaharrastuksen hiipumisen syy on juuri sopivan tavoitteen puute.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

%d bloggers like this: