Etusivu » rauta » Lasten ja nuorten liikkumattomuus – syy on meissä aikuisissa

Lasten ja nuorten liikkumattomuus – syy on meissä aikuisissa

RSS FB:ssä ”tapahtuu”

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

Flickr-kuvat

Olin tänään Samin kanssa esittelemässä Ryhdin toimintaa ja kahvakuulia Hyvinkääläisessä koko perheen tapahtumassa. Käytännössä olimme ulkona, ”ständimme” oli rivi eri painoisia kuulia ja ihmiset tulivat ohi mennessään kokeilemaan niitä.

Alkuosuus tapahtumasta oli varattu alakoululaisille, joita oli paikalla n. 3000. Kun tulimme paikalle, olivat lapset kokeilemassa kahvakuulien nostamista jo ennen  kuin olimme edes saaneet niitä kunnolla roudattua paikalle. Silmiinpistävää oli ennakkoluulottumuus ja aktiivinen ote. Kukaan ei ollut vielä kertonut heille että muissa kuin liikuntavaatteissa ei saa liikkua, tai että on hölmön näköistä jos ei osaa heti tai että painavia esineitä ei saa nostaa. He olivat kuin pieniä apinoita, hyvässä mielessä, tekemässä sitä mitä aktiiviset eläimet tekevät, tutkimassa ja kokeilemassa.

Hyvin harva opettaja uskalsi kokeilla. Muutama aikuinen kävi kokeilemassa varovasti.

Yläkoululaiset olivat jo enemmän varautuneita, johtuen ehkä murrosiän tuomasta voimakkaasta häpeän välttämisestä. Jos koko porukka tuli, silloin intoa riitti mutta kukaan ei uskaltanut rikkoa oman ryhmänsä yleistä mielipidettä vastaan. Joka tapauksessa, nostamisen rohkeutta riitti silti monella.

Jälleen kerran, harva opettaja kokeili nostamista. Aikuiset kiersivät asiallisesti hieman kauempaa. Eräs vanhempi herrasmies kommentoi sivusta, nuorten kokeillessa nostamista, että ”nuo ovat nykynuorille ihan liian isoja painoja”. Vaikka aiemmin kaikki olivat kyllä nostaneet ne kuulat ihan hienosti. Tosin, herrasmies ei itse edes koskenut painoihin.

Tällaista. Samaan aikaan aikuiset päivittelevät että miten ne nykynuoret ovat pilalla, eivät liiku ja pelkkää pleikkaa pelaavat. HAH! Missä se oma erimerkki on? Mitä voi odottaa, jos aikuisen malli fyysisyydelle on sitä että seisoskellaan asiallisesti mutta ei uskalleta yhtään heittäytyä liikkumaan, kun ei ole liikuntavaatteita päällä eikä olla liikuntapaikassa?

Ja mitä jos ne lapset eivät koskaan näe aikuisia liikkumassa. Kun aikuinen lähtee liikkumaan, hän lähtee ottamaan omaa aikaa, vähän taukoa arjesta jne. Se on ihan ymmärrettävää mutta kääntöpuoli on se että kun tällä tavalla eristetään liikkumistoiminta kokonaan arjesta, siitä tulee täysin vierasta. Arkeen ei liikkuminen kuulu. Arki on pönöttämistä kivoissa vaatteissa, jotka eivä saa likaantua. Tämä on monella tasolla tuhoisaa. Liikunnasta tulee omituinen ja vieras suorite, ei ilon lähde tai yhteisen tekemisen muoto. Rakenne on pielessä. Ja vastuu on ennen kaikkia aikuisilla, mielestäni. Ei lapsia voi syyttää siitä että me näytämme heille naurettavaa mallia liikkumiseen liittyen. Syy on meidän.

Mun mielestä meidän pitäisi ottaa muutama askel ”kehityksessä” takaisin, hylätä kaikki pelkän tekniikan ehdoilla tehdyt salit ja alkaa suosia ulkona liikkumista ja HopLopin kaltaisia sisäpuistoja. Mutta niissä pitäisi olla myös aikuisille liikuntahaasteita ja tekemistä. Kiipeilyä, tasapainoilua, jne kaikille.

Kahvakuulatreenejä ja kehonpainotreenejä ja MovNat -henkisiä juttuja ulkona siten että lapset näkevät aikuisten liikkuvan. Jotain tällaista on pakko tehdä, jos aiotaan välttää totaalinen fyysinen rappio. En tiedä miten tällaiseen voisi päästä. Jotenkin pitäisi saada liikuntakulttuuri pois mun oman suosituskeskeisen sikspäkin syövereistä kohti meidän yhteistä rentoa tekemistä. Lisää Espoon Kuulasaunan, Ryhdin, Liedon yhteistreenien, Helsinki Paleon ja muiden kaltaisia hyvin matalan kynnyksen tilaisuuksia osallistua tekemiseen?Liikkumisen opettamisen mandaattia yhä laajemmalle?

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Mielestäni nykyinen fyysinen kulttuuri on toimimaton. Vaikka on hienoa että meillä on primitiivisiä välineitä ja yhä enemmän juuri Helsinki Paleon kaltaisia juttuja, silti liikunta-asiantuntijuus ja -teollisuus perustuu pyramidimalleihin. Se taas tarkoittaa sitä että on tuhansia pieniä kuppikuntia, joissa on jokaisessa omat kovat tekijänsä ja pyrkyrinsä ja hirveästi tietoutta, mutta sitä ei jaeta toisten pyramidien kesken. Esimerkkinä voisi olla kuvitteellisen pienen paikkakunnan kamppailulajiseurat, joita voi olla vaikka kymmenen. Kuinka usein tällaisissa porukka treenaa edes joskus ristiin, vaikka edes oheisharjoittelua? Kuinka usein valmentajat pitävät aivoriihiä tai yhteistreenejä ja oppivat toisiltaan? Pyramidimalli johtaa siihen että jokaisen pikkukerhon pomo haluaa vain vahvistaa omia asemiaan, eikä riskeeraa sitä että oppisi joltain toiselta jotain. Mielestäni tämä kuvio pitäisi jotenkin hylätä toimimattomana. Ongelma on se että minulla ei ole ainakaan mitään helppoa ratkaisua tähän tarjota, helppohan se on huudella.

Sama kuvio on kaupallisessa kahvakuulakouluttamisessa globaalisti ja kansallisesti. On erilaisia ”koulukuntia”, joissa kaikissa nostetaan niitä samoja rautapalloja. Jos vähän zoomaa ulospäin niin koko touhu näyttää ihan naurettavalta, vaikka sisältä päin se onkin ihan todella tärkeää ja oleellista.

Mutta palveleeko koulukuntien ja lajien ja kaikkien pikku kerhojen muodostava sekava kokonaisuus potentiaalista liikkujaa parhaalla mahdollisella tavalla? Edistääkö se jotenkin passiivisuuden poistamista? Lisääkö se ymmärrystä siitä miten kuka tahansa voisi liikkua laadukkaammin?

No, realiteetit ovat toki ne, että yhdellä ihmisellä on todella vähän rerusseja. Parasta mitä voi tehdä on toimia ehkä siinä omassa firmassa tai yhteisössä tai perheessä siten että pystyy edes vähän omalta osaltaan tekemään jotain. Kukaan ei yksin pysty poistamaan koko liikkumattomuusongelmaa 🙂 Ja jokainen vedetty treeni on aina askel eteenpäin, oli se sitten valmennusryhmälle tai puistoporukalle tai työkavereille. Ehkä joku yhteistyö erilaisten toimijoiden kanssa olisi kuitenkin hyvä idea?

Mainokset

1 kommentti

  1. artot sanoo:

    Samankaltaista käyttäytymistä taannoin täälläpäin.
    Kaupungilla järjestettiin lapsille suunnattu urheilutapahtuma jossa oli useita lajeja, joihin sai tutustua, aikuiset tietysti mukana..

    Kahvakuulia lapset kävivät tiuhaan tahtiin nostelemassa, välillä oli vähän tunkuakin ja hurjan näköistä, kun alle kouluikäiset kokeilu nostaa 16kg kisakuulaa maasta ylös.
    Aikuiset vastaavasti katseli vierestä ja kun vähän yritti tarjota kuulaa, niin suurin piirtein mentiin taaemmas ettei vaan tarvitse kokeilla. Tapahtuman aikana meillä oli puolituntinen, jossa saatiin pitää kuulailu-tunti.
    Olin luurit päässä ja koko kentällä kuului selostus kuulaliikkeistä ja vedettiin perusliikkeet siinä yleisölle. Meillä oli läjä kuulia, että porukka olis saanut osallistua kokeilemaan. Saatiin varmaan n. 15 aikuista liikkumaan ja heiluttamaan kuulaa ja paikalla oli aika monta sataa siellä lasten kanssa. Ja niitäkin oli, jotka tyytyivät seuraamaan vierestä kun muut heiluttivat….

    En tiedä sitten, koetaanko kuulailu jotenkin raskaalta vai mikä on? Kuitenkin asia kovasti kiinnostaa ja hirveästi ihmiset haluaisi kokeilla. Minkä kynnyksen yli pitää mennä, että tarttuisivat kuulaan kun tilaisuus tarjoutuu? En osaa sanoa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

Tykkäämäni artikkelit

%d bloggers like this: