Etusivu » kahvakuula » Miehen malli?

Miehen malli?

RSS FB:ssä ”tapahtuu”

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

Flickr-kuvat

More Photos

Minkälainen on oikea mies? Mikä on sinun miehen mallisi tai idolisi? Kysymys nyt suunattu miehille, naisetkin saavat toki vastata (siksi tämä kommentti että naiset tuntuvat yleisesti olevan aktiivisempia blogikirjoittajia/kommentoijia, en tiedä mistä johtuu)

Olen usein miettinyt että on vaikeaa saada itseään sopimaan sellaiseen miehen muottiin, jonka luulen olevan ns. ok. Stereotyyppinen kuvani miehestä yleisesti on jotakin tällaista: mies mm. on kova ja peloton, elättää perheen, rakentaa talon, kirjoittaa asiapitoisen kirjan, on kiinnostunut autoista, juo kaljaa, katsoo urheilua, ei itke, ei puhu tunteistaan, ei puhu heikkouksistaan, jos puhuu yleensä mistään niin pelkkää asiaa, tekee paljon töitä, pysyy mielipiteissään, on harkitseva, on aina järkevä, varmistaa ettei tule leimatuksi naismaiseksi tai homoksi jne. Tässä osa tällaisia yleisiä käsityksiä, joista en edes tiedä mistä ne ovat tulleet. Aika suppeaa ja yksipuolista joka tapauksessa.

Ei mulle kukaan ole lapsena kertonut minkälainen miehen pitää olla. Olen yrittänyt oppia matkimalla ympäristöä, sukulaisia, musiikkivideoita, elokuvia ja yleensä kaikkea ympärillä olevaa. Ei aina hyvällä menestyksellä. Olen enemmän saanut tietoa siitä minkälainen mies ei ole kuin mitä mies on. Olen huomannut että miesporukoissa aina rakennetaan hierarkia jollain tavalla, kuten koiralaumassa. Se, millä pääsee laumassa hyväksyttyyn asemaan voi vaihdella. Esimerkkejä voivat olla: fyysisyys, raha, valta, taidot, tietämys, hurjat tai muuten arvostetut kokemukset, hyvät tarinat tai jotain muuta. Meriittien perusteella laumaan muodostuu jonkinlainen järjestys, ja kun se on valmis, yleensä meno on suhteellinen rauhallista lauman kesken. Joka tapauksessa, jos ei ole mitään tällaista meriittiä, vaarana on että joutuu lauman ulkopuolelle. Olen kuullut että naislaumoissa nokkimisjärjestystä päinvastoin veivataan jatkuvasti ja niskaankin nokitaan. Mutta se on eri aihe, enkä tiedä onko totta.

Itse olin pienenä karsean ruipelo, enkä ollut kiinnostunut mopoista tai autoista tai urheilusta tai tekniikasta, eli koin olevani täysin ulkopuolinen tällaisessa perinteisessä miehen maailmassa. Enemmän minua kiinnosti (ja kiinnostaa yhä) lukeminen, elokuvat, sarjakuvat, musiikki, filosofia ja piirtäminen. Olin myös hieman syrjäänvetäytyvä ja pelkäsin melkein kaikkea (eikä tämäkään ole hirveästi muuttunut). Lisäksi koska asuin (ja asun yhä) pienellä paikkakunnalla, erilaisia malleja ei ollut kauheasti näkyvillä. Myöhemmin sitten löysin kuntosalipuuhastelujen kautta voiman ihmeellisen maailman, joka kautta pääsin vasta aidosti mukaan äijien ”kovaan” maailmaan.

Innostuin tästä uudesta näkökulmasta niin paljon, että halusin päästä siihen aina syvemmälle ja syvemmälle. Pidin siitä että sain muilta kunnioitusta lihasten koon perusteella. Hupaisaa sinänsä sillä en koskaan ole ollut kovinkaan vahva tai iso, oikeasti. Ehkä siinäkin vaiheessa aloin huomata että aika iso osa siitä kunnioituksesta perustui mielikuviin, ei todellisuuteen. Sillä, olin yhä se sama epävarma poika, erona vain se että hauikseni oli isompi. Toki, tietty itsevarmuus kasvoi sillä fyysinen suorituskyky parani huomattavasti, ja huomasin että pystyn ihan uusiin asioihin.

Myöhemmin sitten ajauduin puolivahingossa thainyrkkeilyn pariin, ja siihen vasta suhtauduttiinkin miesten parissa oudosti. Itsekin alussa ajattelin että miten kova laji, siis ennen kuin olin peruskurssillakaan käynyt. Aina joku oli selittämässä että ”varmaan toi on tosi kova laji”, ja siitä tuli sellainen tietty ylpeys itselle. Ajattelin että nyt tuo toinen kunnioittaa minua kuin jotain ihmeellistä soturia koska käyn pari kertaa viikossa kompuroimassa peruskurssilla, enkä edes osaa mitään. Kummallista. Entistä oudommaksi homma meni kun aloin kilpailemaan. Muutaman ottelun jälkeen thainyrkkeilyn treenikaveritkin, siis ne jotka eivät kisanneet, selittivät että ”kuinka sä olet nyt varmaan tosi kovassa kunnossa”. Ja edelleen, olin sama epävarma ja pelokas kaveri enkä ollut mielestäni tehnyt mitään ihmeellistä. Kuitenkin, kun aikaa oli mennyt, ja olin otellut monta kertaa ja jopa ilman suojia (hui!) aloin tajuta että hommalla (siis kovuuden kunnioittamisella) ei ole mitään loppua, ja se perustui enemmän tietämättömyteen ja mielikuviin kuin mihinkään oikeaan asiaan. Kovuus olikin suurimmaksi osaksi poseeraamista tai muuten näennäistä. Kovimmat ottelijat olivat usemmiten rentoja ja omalla tavallaan myös herkkiä.

Tässä vaiheessa itselleni tuli kuitenkin tietty rentous, tai helpotus. Tajusin, että olin oikeastaan vain itselleni halunnut todistaa olevani oikea mies, ja siksi olin osittain halunnut kokeilla täyskontaktilajia. Sillä silloin ei voi enää olla epäilystä miehekkyydestä, vai mitä? 🙂 Tajusin myös että miehisyyden vieminen pidemmälle ei loppuisi koskaan. Seuraavaksi pitäisi mennä muukalaislegioonaan tai siperiaan vankileirille tai hypätä ilman laskuvarjoa jostain vuorelta, jotta voisi todistaa olevansa miehekäs. Ja oikeasti kukaan muu ei ollut kiinnostunut miehekkyyteni tasosta kuin minä itse. Toki yhä edelleen mietin sitä että miten en omasta mielestäni sovi johonkin tiettyyn muottiin mutta samalla tajuan että ajatus muotista ja varsinkin yhdestä tietystä muotista on vain ajatusvirhe. Sitkeä sellainen mutta virhe joka tapauksessa. Miehiä on moneen junaan ja autoon. Joku tykkää painista ja baletista, toinen autoista ja ihonhoitotuotteista, kolmas lätkästä ja espanjalaisista viineistä ja neljäs jostain muusta. Yhteen muottiin yrittäminen on turhaa, haitallista, epäkiitollista mutta se voi myös olla opettavaista. Siinä mielessä että oppii miten turhaa se on.

Puhutaan paljon miehisyyden kriisistä ja siitä miten perinteiset arvot ovat vaarassa ja muuta bullshittiä. Uskon itse vain omaan kokemukseen perustuen että suurin uhka miehelle on hänen oma epävarmuutensa ja se että sitä pitää peittää uhittelulla ja muulla hölmöilyllä. Se on toki inhimillistä sillä mitäpä sitä ei tekisi kuuluakseen joukkoon, vaikka kuviteltuunkin joukkoon. Silti, oman itsetunnon ja -arvostuksen kehittäminen keinolla millä hyvänsä olisi mielestäni tärkeämpää kuin hauiksen pumppaus tai omaisuudella päteminen. Sillä se hauis ei tule koskaan olemaan tarpeeksi iso, tai niitä autoja ei ole koskaan tarpeeksi paljoa, jos niillä paikataan jotain muuta kuin aitoa tarvetta. Toki, voi olla että joskus tällainen pitää viedä tarpeeksi pitkälle ennen kuin asian oivaltaa. Kateeksi käy niitä, joiden ei tarvitse tällaiseen todistelukierteeseen koskaan lähteä, vaan voivat rennosti ja ilman paineita olla sitä mitä ovat 🙂

Advertisements

2 kommenttia

  1. Joanna sanoo:

    Nopeasti huomasitkin, että linkitän sun blogia tuonne omaankin blogiini. Joskus.. aikoja sitten tänne eksyin alunperin, varmaan jo silloin, kun painoin sen sata kiloa, enkä pystynyt juoksemaan kymmentä metriä.

    Koen, että sun ajatukset ja pohdinnat liikunnan ja liikkumattomuuden suhteen on ihan suunnattoman mielenkiintoisia. Ja varsinkin, kun itse yritän omalta osaltani olla mukana katkaisemassa liikkumattomuuden perinnettä, niin ajattelemisen aihetta on täältä löytynyt 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

%d bloggers like this: