Etusivu » artikkelit » Leikkivä ihminen?

Leikkivä ihminen?

RSS FB:ssä ”tapahtuu”

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

Flickr-kuvat

Tuon Hesarin artikkelin kommenteissa oli mielestäni mahtava kommentti:

http://www.hs.fi/urheilu/artikkeli/Veren+maku+suussa+ei+riit%C3%A4/1135259221243

juurikin näin
blaugrana  |  10.8.2010 10:40
Loistava kirjoitus, ja aivan totta! Verenmaku suussa ei todellakaan voiteta mitään. Voittaja on leikkivä ihminen, joka nauttii urheilusuorituksestaan ja osaa iloita myös itse tilanteesta ja sen jännityksestä. Suomalainen visualisoi tappion jo ennen kuin kisa alkaa, ja siitä tulee itsensä toteuttava ennuste.

Vikaa on myös valmennustasolla, mutta ennen kaikkea perisuomalaisessa suhtautumisessa ja psyykessä: kun ei mitään odota, ei myöskään pety. Mutta silloin ei myöskään voi voittaa. Häviämisen pelko ja paineet jäädyttävät suomalaisen urheilijan ratkaisevalla hetkellä ja hän romahtaa alle oman tasonsa. Sen sijaan urheilija joka nauttii itse suorituksesta, iloitsee tilaisuudesta saada näyttää mitä osaa, eikä pelkää ”mitä muut sitten sanovat. Mitä jos joku nauraa?” menestyy ja kykenee huippusoritukseen (ainakin omalla tasollaan). Kun asenne on suomalainen, eli tämä julkilausuttu ”teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” (taka-ajatuksena ”ei kovin kauas, mutta nyt on selusta turvattu”) tuloksena on tason romahtaminen, kun ei uskalleta kunnolla kokeilla omia rajoja ja venyä. Pettymystäkään ei osata käsitellä, koska siltä toisaalta yhä vielä yritetään varjella sekä itseä että muita, ja satunnaisia epäonnistumisia (jotka kuitenkin urheiluun kuuluvat) ei osata ottaa kokemuksina, joista oppii, vaan niistä tunnetaan musertavaa häpeää. Kun ei mitään odota, eikä tosissaan yritä, ei voi pettyä eikä hävitä.

Urheilun iloa ja huoletonta optimistisuutta löytyy sentään suomalaisista lumilautailuporukoista, ja heistä tulisi perinteisten verenmaku-urheilijoitten (yleisurheilijat, jalkapalloilijat, jääkiekkoilijat jne.) ottaa mallia. Mutta kun väärät ajattelu- ja toimintamallit on jo omaksuttu, niistä luopuminen vaatisi aivan alusta lähtevää psykologista uudelleenvalmennusta ja -koodausta, jossa nimenomaan kognitiivisella psykologialla on tärkeä osansa. Myöskin (suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään) vallitsevaa tasapäistämistä tulisi karsia: huippuja syntyy, kun heille annetaan tilaa kehittyä eikä yritetä puristaa kaikkia samaan muotiin. Siinäkin on suomalaisella opittavaa: sitä, joka erottuu, ei pidä sulkea ukopuolelle tai yrittää lannistaa. Ja se kateus vie kalatkin vedestä. Tämä uudelleenkoulutus olisi aloitettava jo junnutasolta. Ja valmentajien tulisi tukea joukkuettaan kaikkina hetkinä, eikä hallita pelolla.

Täytyy osata olla leikkivä ihminen, joka iloitsee urheilusuorituksestaan ja jolle kilpaileminen on tilaisuus loistaa, ei uhka.

Tuo viimeinen lause on juuri sitä mitä Frank Forencich myös paasaa: läsnäolo ja tuntemus ovat liikunnassa oleellisinta. Olen itse aloittanut kilpailemisen ylipäätään missään lajissa tosi myöhään, 25 -vuotiaana, eikä mulla ollut oikein odotuksia tai paineita sen suhteen. Toki en missään tapauksessa ole huippu-urheilija mutta olen saanut kisaamisesta paljon huippukokemuksia, jotka ovat syventäneet harrastusten mielekkyyttä todella paljon, ihan kuten keikkojen soittaminen bändiharrastuksessa. Ajattelin toki aluksi että varmasti nolaan itseni mutta mitään sen kummempaa ei tapahtunutkaan, ja kilpailemisesta tuli melkeinpä nautinto. Nyt olen jo nolannut itseni niin monella lavalla ettei sillä ole enää merkitystä 🙂

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

%d bloggers like this: