Joku aika sitten tuli mielenkiintoinen keskusteluohjelma, jossa aiheena oli nykyajan nouseva terveystietoisuus sekä ulkonäköpaineet. Kysymys kuului, onko terveystietoisuus vain uusi ulkonäkötietoisuus? Voisi kysyä myös, onko “toiminnallinen harjoittelu” vain uusi hyväksyttävämpi muoto bodauksesta eli kehon muokkaamisesta?
Tuolla ohjelman sivut, se varmaan löytyy Areenasta:
Ohjelmassa muuten esiintyi suklaasuperstara Jaakko Halmetoja, jolla oli hyvä pointti siitä miten ihmisen oma itsetuntemus on ratkaisevaa siinä miten suhtautuu median ja yhteiskunnan asettamiin ulkonäköpaineisiin. Epävarma yrittää toteuttaa niitä ehkä liiankin epätoivoisesti?
Mä en itse ole varma onko syytä erotella terveyskeskustelua ulkonäkökeskustelusta ja päinvastoin. Yleensä, jos ihminen on perusterve ja fyysisesti kohtuullisessa kunnossa ja kävelee ryhdikkäästi, hän on ikäänkuin kauneimmillaan/komeimmillaan, varsinkin jos vielä oma fiilis on kohdillaan. Ja toisaalta taas ruokavalion huonous ja unenpuute ja isot stressitasot näkyvät päällepäin vaikka niitä sitten yrittäisi peittää. Ihminen on kokonaisuus, kuten aina hoetaan.
Jännää ohjelmassa oli se että jokainen keskustelija ja juontaja istui nykyiseen terveys/kauneusihanteeseen. Kertooko se TV:n terveysfasismista vai oliko sattumaa?
Tässä hieno linkki aiheeseen liittyen, josta näkee miten toimintakykyinen kroppa näyttää hyvältä mittasuhteista huolimatta. Ei ole mitään yhteä muottia.
Terveyden edistäminen ei aina vaadi mitään superihmeellistä. Kävely on hyvä esimerkki. Helsinki Paleolta alla aiheesta hyvä juttu:
“Kävelemisellä saavutat useita terveyteen positiivisesti vaikuttavia hyötyjä.
Käveleminen parantaa rasva-aineenvaihduntaa. Kävely opettaa kehoamme käyttämään energiakseen vapaita rasvahappoja sokereiden sijaan. Kävely auttaa meitä myös hallitsemaan verensokeritasojamme.
Käveleminen parantaa sydän- ja verenkiertojärjestelmän toimintaa laajentamalla hiussuoniverkostoa (joka toimittaa lihaksiin happea ja polttoainetta), lisäämällä sydämen lyöntitilavuutta ja parantamalla keuhkojen hapenottokykyä.
Käveleminen vahvistaa luita, lihaksia ja sidekudoksia luoden pohjan korkeamman intensiteetin liikunnalle, kuten voimaharjoittelulle ja intervalliharjoituksille.
Käveleminen vahvistaa immuunipuolustusta.
Parhaassa tapauksessa teet kävelylenkin hyvässä seurassa ja luonnon helmassa, jolloin saat vielä sosiaalisuuden ja luontokokemuksen tuomat lisähyödyt stressitasojen hallinnassa.”
Tämä on sanoisinko erittäin tärkeää luettavaa etenkin kahvakuulaohjaajille ja -valmentajille mutta myös yhtä lailla oleellista tavalliselle harrastajalle, harrastelijakisaajalle, lajifanaatikolle ja nettiviisastelijalle.
“toivomme, että jokainen ottaa omaksi henkilökohtaiseksi tavoitteekseen oman tekemisensä laadun parantamisen. Kukaan ei ole seppä syntyessään, vaan laadukkaat toistot syntyvät harjoituksen kautta. Toivomme myös, että jokainen valmentaja ja kahvakuulaohjaaja ottaa nämä laatutalkoot asiakseen ja vie tätä asiaa eteenpäin ohjattavilleen.”
Mulla on vähän sellainen renesanssimies -ihanne itsellä: kulttuuria arvostava tai jopa sitä tuottava viisas ja älykäs fyysinen eläin, joka kykenee sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pystyy antamaan jotain yhteisölleen.
Miehille ei ole liikaa mun mielestä tällaista materiaalia. Löytyy jotain teknisiä lehtiä ja vinkkejä kuinka saada isot lihakset, ikuinen stondis tai hieno auto mutta entäs se pään sisältö?
“We are a community of 21st Century thought leaders around the issue of men’s roles in modern life. We explore the world of men and manhood in a way that no media company ever has, tackling the issues and questions that are most relevant to men’s lives. We write about fatherhood, family, sex, ethics, war, gender, politics, sports, pornography, and aging. We shy away from nothing. Our content reflects the multidimensionality of men — we are alternatively funny and serious, provocative and thoughtful, earnest and light-hearted. We search far and wide for new stories and new voices from “the front lines of modern manhood.” And we do it without moralizing and without caricaturizing our audience; we let guys be guys, but we do it while challenging confining cultural notions of what a “real man” must be.”
Ja kumpi oikeastaan on vahvempi, se joka sellaista ulkoisesti esittää, vai se, jolla on munaa sanoa ääneen olevansa heikko?
Treeniympyröissä ei voi olla törmäämättä sukupuolirooleihin ja -stereotypioihin. Alla olevassa puheessa kohdasta 15:55 alkaen Brene Brown listaa amerikkalaisessa kulttuurissa sukupuolten ehdottomat vaatimukset itselleen häpeän välttämiseksi, joista kiinnipitäminen voi olla haitallista jos elämä ei menekään kuten Strömsössä:
Naiset: on suoriuduttava kaikista hommista (perhe, ura, yms) hymyillen ja hikoilematta aina ja koko ajan
Miehet: millään muulla ei ole väliä kuin sillä että kukaan ei saa koskaan luulla heikoksi missään tilanteessa
Pätevätkö nämä Suomessakin?
Minulla on tällainen käsitys suomalaisesta miesroolista, jota pidetään kulttuurissamme yllä:
Mies on vahva, kykenevä, taitava ja järkevä aina ja kaikissa tilanteissa. Hän hallitsee itsensä ja ympäristönsä suvereenisti ja ilman epäilyksen häivää. Kaikki päätökset tehdään järjelllä harkiten, tunteita ei ole olemassa tai jos on niin ne eivät vaikuta tekemiseen tai olemiseen. Heikkouksia ei ole, tai vaikka olisikin niin niistä ei kerrota edes parhaalle kaverille tai ehkä 10 kaljan jälkeen mutta sitä ei lasketa. “kyllä mies kivun kestää mutta ei häpeää”
Ehkä karrikoitu mutta onko noissa vaatimuksissa mitään tuttua? Onko tuollaisen tavoittelu hyödyllistä meille?
Minulla on ollut lonkassa pieni nivelrikko jo varmaan 10 vuotta. Ikää on nyt siis 35. Olin diagnoosin jälkeen hetken aika epätoivoinen koska päivittäiset kivut olivat kovat. Mutta, koin TV-Shop -maisen ihmeparantumisen, ja mikä parasta, ilmaiseksi!!
Minun vastaukseni oli: mobbaus
Se tarkoitti ja tarkoittaa yhä päivittäin, aamuisin tehtävää aika kevyttä liikkuvuusharjoittelua, jossa niveliä käytetään läpi niiden liikeradan. Esim. pyöritetään käsiä tai tehdään kyykkyjä tai kasakkakyykkyjä tai tehdään selkärullauksia. Ei mitään ihmeellistä. Ratkaisevaa on säännöllisyys ja se ettei mitään runtata kipuun. Huom! kyseessä ei ole varsinainen venyttely, vaan aktiivinen ja dynaaminen liikkuvuusharjoittelu.
Testaa 3 viikon ajan, voisin melkein taata että olosi kohenee.
Tsekkaa alkuun vaikka Pekka Taipaleen mobbausvideo, jossa on paljon hyviä liikkeitä. Tutustu myös Scott Sonnonin FlowFit -materiaaliin, ja hae youtubesta sekä muualta sanoilla “joint mobility”
“If you could see the you that I see
When I see you seeing me
You’d see yourself so differently
Believe me
I know the self doubt that
runs inside your mind
I know the self that treats you so unkind”
-Rollins Band, Low Self Opinion
Eräs suosikkipunkkareistani on Henry Rollins. Rollins Band:n saarnaava taide ei ollut ehkä punkkia mutta en oikein tiedä mitä muutakaan se on. Henry kertoi omien sanojensa mukaan asioita itselleen parantaakseen itsensä, asioita joihin itseni oli varsinkin 15 vuotta sitten helppo eläytyä. Ja on yhä edelleen.
Tämän biisin viesti: Jos näkisit itsesi muiden silmin, näkisit ehkä itsesi paljon paremmassa valossa?
Huono itsetunto on kuin mielen sairaus, jossa henkilö uskoo ilman varsinaista syytä olevansa huonompi kuin muut, ja jättää sen takia tekemättä asioita, tutustumatta ihmisiin, kokeilematta heittäytymistä tilanteisiin. Olematon itsetunto tai oikeastaan itsearvostus johtaa siihen että ei enää tee sitäkään vähää mihin on ennen pystynyt ja pahimmillaan se vie eristäytymisen kierteeseen ja johtaa masennukseen ja ties mihin.
Minulla on ollut huono itsetunto niin kauan kuin muistan. Ajattelen aina että muut ovat jotenkin jollain mystisellä tavalla parempia tai ainakin normaalimpia kuin minä, vaikka mitään objektiivista arviota moisesta en ole koskaan saanut. Olen viimeisen 10 vuoden aikana saanut hieman tasapainotettua jumista olotilaani, ja huomaan olevani entistä selvästi vapautuneempi tekemään ja kokeilemaan asioita. Uskon että asiani ovat nyt terveemmällä pohjalla kuin aikaisemmin. Olen pikku hiljaa omaksumassa Kurt Vonnegutin asennetta, että me olemme kaikki samanlaisia hyväntahtoisia hölmöjä tällä pallolla.
Tiedän monia, jotka kärsivät samoista vaivoista kuin minä. On ihmeellistä nähdä ulkoa se sama epävarmuus ja pelko ja perusteeton itsen mollaaminen mitä itsekin on tullut tehtyä niin monet kerrat. Kunpa voisinkin jotenkin saada toisen ymmärtämään että hän on ihan ok, tai sitten yhtä ei-ok kuin kaikki muutkin, eli ei pitäisi olla estettä toimia.
Kun pelottaa, tulee tekemättä jättäminen seliteltyä aina järkisyillä. Tampereella oli vuonna 2010 Girevoy Sport:n MM -kisat. Ensimmäiset MM -kisat Suomessa ikinä, latvialaisten järjestäminä. Minulla oli paikka maajoukkueessa, koska SM:t olivat menneet hyvin. Ja mikä olikaan reaktio, kun kisapäivät ja paikat pitkän epätietoisuuden jakson jälkeen lyötiin lukkoon? En lähde koska “ei oikein ole nälkää nostaa” ja ties mitä muuta paskaa. Pointti oli se että pelkäsin hullun lailla, sillä tokihan oli erilaista nostaa kotikentällä vieraiden edessä kuin mennä turistina ulkomaan kisoihin. Onneksi tulin järkiini ennen kuin paikka kisoissa ehti mennä, ja kisat olivat hieno ja intensiivinen kokemus kaikin puolin.
Silti, epäilyksen hetki havahdutti miettimään miten voimakas tuo itsetunnon puute välillä on. Kisapaikka ja hieno kokemus tarjottimella rakkaassa lajissa mutta minä olen sanomassa “ei” vain siksi koska luottoa itseen ei ole. Olen kovin kateellinen ihmisille, joiden ei tarvitse painiskella tällaisten naurettavien juttujen kanssa ja jumittaa omassa epävarmuudessaan, vaan voivat vain tehdä sitä mitä uskovat oikeaksi. En tiedä yhtäkään asiaa missä huonosta itsetunnosta olisi hyötyä. Se estää tekemästä, se jättää tilaisuudet käyttämättä, ja kaiken sen jälkeen se aiheuttaa syyllisyyttä koska on hirvittävää hukata ainutkertainen tilaisuus ilman syytä.
Nelson Mandela on sanonut jotenkin niin että ihminen, joka pitää ns. “kynttilää vakan alla”, ei koskaan pääse näyttämään muille esimerkillään mitä kaikkea voi tehdä. Kun taas tekee jotain pientäkin ja astuu esiin, voi hyvinkin olla esimerkkinä ja esikuvana jollekin toiselle, ja näin on mahdollista saada aikaan positiivinen kierre. Hyvää tekemistä voi ikäänkuin antaa eteenpäin. Pointti ei ole se että pitäisi olla sairaalloisen narsistinen ja tunkea naamaansa joka paikaan vaan se että tekee niitä asioita, joihin uskoo vaikka ei aina itseensä uskoisikaan. Tekeminen ja toimiminen ovat ainoita asioita, jotka auttavat.
Tämä on yksi syy siihen miksi omissa treeneissäni olen mieluummin rohkaiseva kuin virheitä poimiva. Haluan antaa muille sitä rohkaisua mitä itse olen usein kaivannut. Haluan myös olla esimerkkinä nostamisessa sitä kautta että muut näkisivät sen että jos tuo pystyy niin kyllä minäkin.
Moni jättää kahvakuulaurheilussakin sen ensimmäisen kisakokemuksen kokeilematta, koska ei uskalla nousta lavalla muiden eteen. Siis vaikka haluaisikin. Se on mielestäni hirvittävää haaskausta. Ehkä siksi että oma ensimmäinen iso kisakokemukseni oli niin erikoisen taustan sävyttämä, ja silloin kirjaimellisesti olin ikäänkuin tekemässä jotain isoa koska tilaisuus vaikutti olevan täysin ainutkertainen, se ei koskaan ehkä toistuisi.
Uskon että itsetunto-ongelmat ovat vakavimpia ns. pikkuongelmia, joita meillä Suomessa on. Täällä on sisäänrakennettuna alistuvaisuus ja ylitavallisuus, johon liittyy se että koetaan alemmuutta suhteessa naapurimaihin ja muihin ihmisiin ja kaikkeen mahdolliseen. Pahimmillaan se johtaa sellaiseen ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa ikäänkuin ollaan ylpeitä siitä kuinka mitäänsanomattomia ollaan, ja pilkataan kaikkia, jotka uskaltavat nousta tuosta suosta ylös tekemään jotain.
En ole supertähteyskulttien kannalla silti lainkaan, vaan sen kannalla että taviksen pitäisi tajuta oma arvonsa. Ja se arvo on yhtä suuri kuin jollain julkimolla tai huippu-urheilijalla. Nämä ovat hekin taviksia, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet asioita, eivätkä jääneet pelkästään katsomaan telkkaria tai roikkumaan Facebookissa. Juuri siksi heitä seurataan ja siksi he ovat esikuvia, koska he ovat aktiivisia ja tekevät asiota.
Joten, jos uskot että et ole tarpeeksi hyvä tekemään jotain, olet varmaankin väärässä.
Itse “paranin” vaivasta toiminnan kautta. Aloin osallistumaan tapahtumiin, kuten keikoilla soittamiseen, harrastusten kokeilemiseen, kilpailemiseen, kisojen järjestämiseen, tekstin ja videoiden julkaisemiseen. Joka ikisessä näissä on aina aluksi kauhea taisto itsen kanssa, sillä en usko että homma voi toimia tai että se kannattaa, vaan uskon että kaikki nauravat tekemiselleni koska olen niin surkea ja nyt muutkin vihdoinkin näkevät sen. Näin ei ole kertaakaan vielä käynyt mutta silti käyn tätä painia itseni kanssa jatkuvasti. Nytkin tätä kirjoittaessani epäilen todella paljon kannattaako tämä lainkaan. Onko tästä mitään hyötyä? Mitä jos kukaan ei saa tästä mitään irti? Pääsenkö joskus näistä tolkuttomista epäilyksistä irti? Onko muilla tällaista?
Miksi sinä harjoittelet? Onko terveyttä varten treenaaminen jotenkin kunniallisempaa kuin ulkönäköä? Entäs, kumpi on parempi, treenata viisaasti ulkonäkötavoite mielessä kuin miten sattuu terveys mielessä? Onko näitä asioita viisasta edes laittaa vastakkain?
“Perinteisesti ulkonäkökomplekseja on pidetty nuorten ongelmana, mutta kalvaa se aikuisiakin. Monica Ålgarsin tuore väitöskirja aikuisten kehonkuvasta ja häiriintyneestä syömisestä paljastaa, että yli puolet naisista ja kolmannes miehistä on tyytymätön vartaloonsa.”
Mielenkiintoinen juttu näinä aikoina, jossa hoetaan jatkuvasti mantraa “ajattele positiivisesti”, “asenne ratkaisee” yms:
“Neljän, viiden vuoden sisällä neurotieteilijöiden tutkimukset ovat alkaneet osoittaa, että työhyvinvoinnin kannalta on erittäin tärkeä tehdä sellaisia tekoja, jotka ovat ihmisen evoluutiossa liittyneet hengissä säilymiseen. Tekeminen voi olla neulomista, tiskaamista, siivoamista, majojen rakentamista tai autojen korjaamista.
– Itselleni keskeinen tutkija Kelly Lambert löysi tämän. Yleensä ajatellaan, että mielen pitää muuttua, jotta teemme oikeita tekoja. Tämä on vienyt siihen, että ihmisen pitää aina ajatella positiivisesti. Täytyy aina olla tyyni ja mielenrauha. Se on ihan pieleen ajateltu, tiedekirjailija Jaana Venkula sanoi.”
En ole mitenkään positiivista ajattelua vastaan todellakaan ja asenne on todella tärkeä mutta olen itsekin huomannut että teot ovat sanoja ja ajattelua painavampia monessa mielessä.
Jussi Riekiltä hyviä pointteja alla olevassa jutussa:
“Ihmiset etsivät jotain yksinkertaista ratkaisua terveyteen, mutta ei sellaista tule löytymään. Tätä ratkaisua etsiessä käy helposti niin, että kun terveystietoa on niin massiivisesti tarjolla ja ihmiset seuraavat sitä niin paljon, niin me ei enää nähdä kokonaisuutta, vaan keskitytään just niihin pieniin asioihin”
“Ehkä mitään taianomaista ratkaisua ei ollutkaan! Kansa huutaa jälleen: Ei taas tätä vanhaa tylsää kaloriteoriaa!”
Varsinkin tylsyyskohta oli osuva. Ehkä nykyään ei oikein kestetä sitä että ollaan vain yksi niistä 7 miljardista lumihiutaleesta, jotka täällä sekoilevat, vaan halutaan että juuri minä olen se maailman napa. Vähän kuten kolmevuotias uhmaikäinen?
Onko tämä sitä länsimaista elämäntapapakkomiellettä, josta Tyler Durden mainitsee klassikkoteoksessa Fight Club. Koska ei ole mitään oikein yhteistä kokemusta, niin oma elämä pitää brändätä jollain “elämäntavalla”, jotta se tuntuisi oikealta elämältä?
“Mielen taitojen kehittämiseen erikoistunut Aivokuntokeskus, BRIIM Center, avataan Helsinkiin maaliskuun alussa. Suomalaisinnovaatio tarjoaa aisteja aktivoivan ympäristön aivojen kehittämiselle.”
Varoitus: Seuraa pitkähkö avautuminen, joka ei liity treeniin varsinaisesti. Tiivistelmänä: kyynisesti rahan takia tuotettu tusinamusiikki on kuin kanahyppy kahvakuulalla. Sen voi tehdä, sitä voi mainostaa toiminnallisen tehokkaana mutta kukaan ei jää kaipaamaan jos sen jättää tekemättä.
Musiikki on minulle yksi äärimmäisen tärkeä asia elämässä, se auttaa käsittelemään asioita, joille ei ole sanoja ja vaikka olisikin niin niitä ei osaisi tai uskaltaisi sanoa. Musiikki voi olla itseilmaisun keino, tapa välittää iloa, surua, vihaa, intoa, kauhua, kauneutta ja kaikkea mahdollista. Musiikki on myös kaikkia kulttuureja yhdistävä asia, liikkumisen lisäksi. Olemme tanssineet ja loilotelleet paljon ennen puhuttua kieltä, tekstistä puhumattakaan (ainakin tässä käsityksessä olen, oikaiskaa). Harjoitteluun voi musiikista saada piristystä, tai palautumiseen rentoutusta, tai kisapettymykseen lohdutusta.
No, kuuntelin tänään automatkalla poikani juuri saaman nuoren artistin levyn alusta loppuun. (deletoin artistin nimen tästä sillä tarkoitus ei ole mollata esiintyjää vaan häntä hyväksikäyttävää koneistoa) Olin toki kuullut hittibiisin xxx:n jo aikaisemmin, kukapa ei olisi. Sinänsä ihan harmitonta kertakäyttöpoppia. MUTTA. Musiikki oli kuin robottien tekemää, vailla mitään aitoa tunnetta. Oikeastaan kuulosti siltä kuin M & kumppanit olisivat säveltäneet teokset lähinnä kassakoneella kliksutellen, ja sanoituksen kuulostivat keski-ikäisen ihmisen suusta tulevilta sekundaiskelmälyriikoilta, joita kukaan oikea nuori ei päästäisi suustaan. Takuuvarmoja ja täysin riskittömiä rallatuksia, jotka menevät ohi jälkeä jättämättä, jos pientä kylmää puistatusta ei lasketa. Vähän sama oli jää kuin olisi juuri syönyt mega-aterian jossain pikaruokalassa, tavallaan söi jotakin mutta ei tullut kylläiseksi ja vatsa voi huonosti.
Mitä väliä? No, tuskin varsinaisesti mitään. Elämä jatkuu ja tulee aina uusi artistituote, ehkä vielä nuorempi, joka vetoaa taas erilaiseen kohderyhmään, jolle tehdään valmiiksi “biisejä”. Ja toisaalta olen tavallaan iloinen että jälkikasvuni kuuntelema musiikki on minusta vastenmielistä, vaikka lapseni ei vielä olekaan ns. kapinaiässä. Olen tullut vanhaksi koska jaksan napista jostain näinkin turhasta asiasta Sen verran tiedän että ennen ei ollut paremmin, sillä olen jo liian pienestä seurannut esim. MTV:n kehitystä, ja tuota samaa kuraa sieltä on aina tullut, hieman eri paketissa. Se on osa kulttuuriamme. Aina on onneksi myös ihmisiä, jotka tekevät musiikkia muistakin syistä kuin rahanhimosta.
Joka tapauksessa, teille, jotka käsitätte puistatukseni, muutama vanha (tietysti) ralli, jossa käsitellään omalla tavallaan musiikkibisneksen kyynisyyttä.
Dead Kennedys – MTV Get Off The Air 80 -luvulta. Jello Biafra kyseenalaistaa levy-yhtiöt, jossa päätökset tehdään laskukoneella taiteen kustannuksela, ja jossa ihmetellään bändejä, jotka aina hymyilevät:
Propagandhi – Rock For Sustainable Capitalism, jossa toivotaan mm. että myös tusinabändit voisi ulkoistaa halvan tuotannon maihin, ja kaivataan aikaa lapsuudessa, jossa musiikki oli vielä jotain suurempaa kuin uusin alennusmyyntilevy.
NoFX – Dinosaurs Will Die, jossa maalaillaan musiikkibisneksen tulevaisuutta, jossa voisi julkaista levyjä, joissa on useampikin hyvä kappale. Tunnelmoidaan myös levy-yhtiöiden mahdin murtumista uusien jakelukanavien myötä.
Väinö kirjoittaa itsensä huolehtimisen hinnasta. Se on kova. Ja jollain tavalla jokainen sen maksaa, joko niin että satsaa siihen jollain tavalla aikaa, vaivaa ja rahaa tai niin että kärsii siitä ettei satsannut. Ei se silti tarkoita välttämättä että koskaan pitäisi mennä millekään salille tai nostaa yhtäkään painoa mutta jotain on joka tapauksessa tehtävä itse jos haluaa voida hyvin.
Siitä aiheesta olisi kiva kirjoittaa lisääkin, että miksi suomalaiselle miehelle hyvinvoinnista huolehtiminen ei tunnu olevan luontevaa, vaan enemmän ihannoidaan kärsimystä, huonoa oloa ja “rankkuutta”. Ehkä myöhemmin.
“Istumatyön ja passiivisten elämäntapojen ollessa nykytilassa lähinnä sääntö, ovat seuraukset sen mukaiset: kaikki maksavat ennemmin tai myöhemmin hyvinvoinnistaan jossain muodossa. Oli kyse erilaisista fysioterapiamaksuista, poissaoloista työpaikalla, tehottomuutena arkielämässä fyysisten ongelmien vuoksi hukkaan heitetyinä tunteina tai epämiellyttävinä kroonisina kipuina.
Kyse ei ole siis siitä, kannattaako maksaa, koska enemmin tai myöhemmin joutuu nykyisten elintapojen vuoksi maksamaan joka tapauksessa. Maksamalla ennemmin voi tosin vaikuttaa myös tulevaan elämänlaatuun ja olosuhteisiin, mahdollisesti jopa elinvuosia lisäten.”
Hanna Markuksela kirjoittaa tuolla linkin takana median revittelystä ja ruokapelottelujournalismista. Jos joku seuraisi tätä kaikkea “peruna tappaa varmasti mutta kananmuna sitäkin varmemmin” -sekoilua vain median kautta, hän varmasti ajattelisi että lajimme on seonnut. Otsikoin tämän kirjoituksen Hannan vinkkien perusteella
Toisaalta, tässähän tavallaan eletään näiden mielikuvien keskellä kuin paleoliittisellä kaudella konsanaan (en oikeasti tiedä minkälaista silloin oli): paleoseikkailija lähti kotiluolastaan etsimään ruokaa ja yhtäkkiä “ei s**tana se on TIIKERI!” ja sitten äkkiä karkuun, selvisi ehkä takaisin tai sitten tuli syödyksi. Nykyisin mennään Prismaan, eksytään hyllyrivistöjen sekaan kunnes “ei h*lvetti se on HIILARI!”. Saattaa olla että ostetaan kuitenkin koska eilen iltiksessä luki että karppauskin tappaa, joten on pakko valita useasta huonosta vaihtoehdosta jotain. Pakkohan se perhe on ruokkia. Tämähän on suorastaan seikkailu vaarojen maailmassa. Varsinkin kun on terrorismia, tissejä vilkuilevia presidentin puolisoita, Justin Bieberin musiikkia ja muuta pelottavaa.
“Vaaroja ja myrkkyjä nähdään kaikkialla ja moni koostaa ruokavaliotaan kieltojen kautta. Tämä näkyy esimerkiksi loputtomina kiellettyjen aineiden listoina sekä jatkuvasti vaihtuvina ruokavaliokokeiluina. Milloin mikäkin ruoka aiheuttaa syöpää, lihavuutta, rumuutta tai eliniän lyhenemistä, joten se saa siirtyä mustalle listalle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ettei tapahtuisi “jotain pahaa”. Ilmiö muistuttaa muinaisille heimoille ominaista henkien palvontaa. Liennytyksen kohteena vain on oma mieli.”
Asiaan liittyvä lyriikka tällä kertaa Kanadasta, Propaganhilta:
“Conclusion: the nail that sticks up gets hammered down and the masters finest tools are found slack-jawed and placid amidst the cacophony of screaming billboards and Disney-fied history. “
Varpulta hyvä kirjoitus karppauksesta ja yhden totuuden liikkeistä muutenkin. Ei ole mitään kaikille sopivaa yhtä vastausta yhtään mihinkään. Simppelit selitykset ovat houkuttelevia ja turvallisia, kuten sadut, mutta onko niillä mitään tekemistä ns. arkitodellisuuden kanssa? Vai onko niin että kun hyvinvointiin liittyvää asiaa mainostaa tarvittavalla määrällä sixpäkkiä ja kaula-aukkoa, niin siitä tulee totta?
“En tiedä, mikä tässä on niin rakettitiedettä, mutta elävässä elämässä kuitenkin on niin, että me ihmiset olemme kovin erilaisia. Meillä on erilainen terveydentila, elämäntavat, aktiivisuustaso, mieltymykset, kulttuurit – meillä on jokaisella ainutlaatuinen elimistö ja aivotkin. Miten ihmeessä kukaan voi kuvitella, että meille jokaiselle sopisi täsmälleen samanlainen ruokavalio?”
“Dont tell me about the answer, cause then another one will come along soon, I dont believe you have the answer, Ive got ideas too, But if youve got enough naivite, And youve got conviction, Then the answer is perfect for you“
Mun jakeluun ei mene se miten kokenut urheilija voi ajatella että tuo on turvallinen tapa liikuttaa painoa? Ok, ihan sama jos itse tekee noin mutta että neuvoo aloittelijoille.
ÄLKÄÄ TEHKÖ PERÄSSÄ KOSKAAN MISSÄÄN TAPAUKSESSA IKINÄ.
Minua vaivaa tämä asia koska valmentajilla ja ohjaajilla on ihan älytön vastuu. Ihmiset katsovat heistä mallia ja apinoivat ja luottavat siihen että sieltä tulee turvalliset tavat tehdä. Vaikka ei kisattaisi, vaikka vain vähän halutaan ottaa hikeä pintaan niin joku tolkku siinäkin pitäisi olla. Tämä nyt on yksittäistapaus mutta tuollaista välinpitämätöntä asennetta kahvakuulia kohtaan aina silloin tällöin tulee vastaan. On ohjaaja, joka ei ihan oikeasti sisäistä, että kahvakuula on paino siinä missä käsipainokin, ja että siihen pätee ihan samat fysiikan lait kuin muihinkin painoihin. Vaikka kuula saattaa olla kivan värisellä vinyylillä päällystetty, se ei tarkoita että se on joku helistin jota voi vispata miten sattuu. Sitten, ihmiset kertovat että “kahvakuula hajottaa paikat” kun kyseessä on oikeasti vain se ettei vaivaudu perehtymään nostotekniikkaan, edes alkeisiin.
No niin, tilityksen vastapainoksi sitten vaihtoehto ja ratkaisu: turvallisten tekniikoiden opetteleminen ennen kuin opettaa muita. Tuossa on Ice Chamberin megahåttiksen Jessica DiBiasen tekemä video, jossa opetetaan turvallinen heiluri (en tosin tiedä mikä liike tuossa yläpuolella olevassa videossa oli):
Ja sitten, koska harmitukseen joskus auttaa vihainen musiikki, tässä Sick of It All laulamassa kaunista laulua nimelta Built To Last, jossa kerrotaan miten hyvät asiat kestävät ja miten niihin kannattaa panostaa:
Patrik Borg puhuu mielestäni tärkeästä asiasta tuossa alla. Olen kypsä sellaiseen The Secret -henkiseen self help -fantasiointiin että jokaisella ihmisellä olisi täysi kontrolli siihen mitä tapahtuu vain tahtomalla ja ajatuksia muokkaamalla. Siitä tulee mieleen uhmaikäinen lapsi, joka kuvittelee että karkki putoaa syliin kun tarpeeksi huutaa. Tai että universumi tarjoaisi “menestystä” ajatuksen voimalla. Oma vastaukseni Einsteinin kysymykseen “onko universumi ystävällinen?” on että ei ole. Ei se lähettele ystävänpäiväkortteja, tykkää statuspäivityksistämme saati tule katsomaan meitä sairaalaan.
En silti tarkoita että pitäisi luovuttaa ja olla tekemättä mitään. On asioita joihin voimme vaikuttaa ja niitä, joihin emme voi. Uskon SAID -periaatteeseen, oman asenteen vaikutukseen, tekemisen voimaan ja siihen että niin kauan kun on elämää, on toivoa. Olisi hyvä juttu hyväksyä ne asiat, joille ei vain voi mitään ja keskittyä siihen mihin voi vaikuttaa. Helppo sanoa, vaikea tehdä.
Alla siis Patrikin teksti ja lyhyt lainaus siitä:
“Aika pitkälle nämä kaksi syytä selittävät miksi en koe ylipainon olevan yksilön vika – pääsääntöisesti asiakkaan tarinaa kuunnellessa päällimmäinen fiilis on “Ei hänellä ollut mitään saumaa onnistua“. Toki näkökantani on hyvin deterministinen. Mutta se on sitä ihan puhtaasti kokemuksesta huolimatta aiemmasta toisenlaisesta ideologiasta. Enkä tarkoita, etteikö painolle voisi jotain – voi paljonkin sitten kun tunnistaa missä se painonhallinnan pullonkaula pohjimmiltaan on ja saa siihen järkeviä ohjeita. Meillä nyt ei vaan satu olemaan yhteiskunta, jossa nämä asiat realisoituvat kovin äkkiä laihduttajan eteen.
Kun joku pitää ylipainoa pääosin henkilön omana vikana tai jonkinasteisena luonteenheikkoutena niin minusta siinä on kyse puhtaasta tietämättömyydestä. Mutta samalla siinä on jotain vastenmielistä itsensä kohottamista – “mä olen onnistunut kun mä olen niin hyvä, mutta toi ei…” Ei kiitos sellaista.”
“Tänä aamuna mietin käsitettä parviäly, ja tunsin halua laajentaa konseptia. Olen aika tietoisesti verkostoitunut vuosien mittaan nettitoimijoiden kanssa, jotka levittävät tervejärkistä, maanläheistä ja positiivista sanomaa ympärilleen. Kutsutaan sitä nyt sitten vaikka parvitunteeksi (ilmaisu ei ole hyvä, enkä ole siihen tyytyväinen, joten jos joku keksii paremman, otan kiitollisuudella vastaan). Tarkoitan tällä bloggaajia, joiden suurin missio ei ole “meitsi ja meitsin ego ja nokkelat ajatukset aihepiiristä”, vaan jotka pohdiskelevat ja tarkkailevat elämää ja kiinnostuksensa kohteita huumorilla, lämmöllä ja syvällisyydellä. Puhun siis blogeista, joista huokuu ihmisyys.”
En oikein jaksa seurata lähteitä, joissa ainoa “viesti” on mun-body tai mun-tuote vaan kaipaan hieman rouheampaa otetta ja laajempaa katsantokantaa. Hienointa koko tässä sosiaalisen median maastossa on se että näitä aitoja ihmisiä löytyy vieläpä aika helposti, koska elämme lähes totaalisessa informaation demokratiassa. Kaikilla on julkaisuvälineet, kaikilla on vapaus seurata ketä tahansa ajattelijaa ja sekopäätä tai myyntikonetta. Kun hetken seuraa jonkun höpöttelyä, huomaa mistä tarina kumpuaa ja voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä. Aitous kiinnostaa. Vähän sama kuin musiikissa, muoviartisteja ei jaksa edes lämpimikseen kuunnella kauaa, vaan sieltä pitää löytyä edes pieni pala sielua.
Tykkään ihan älyttömästi työstäni. En tarkoita että se olisi aina tai edes usein sellaista kivaa ja mukavaa, vaan sitä että näen siinä itselleni merkityksellisiä asioita, joita on mielekästä viedä eteenpäin.
Työhyvinvoinnista puhutaan ja kirjoitetaan paljon, ehkä siksi että työ on iso osa meidän kaikkien elämää, oli työelämässä tai ei. Sanotaan että suomalainen kysyy “mitä teet?” tai “missä olet töissä?” ja jonkun lämpimämmän maan kulttuurissa kuulemma kysytään “miltä sinusta tuntuu?” “miten sielusi jaksaa?” jne.
Työhyvinvointi on mun mielestä isompi juttu kuin että nukkuuko tarpeeksi, liikkuuko tarpeeksi (joo, tottakai ja ihan ilman myyntipuheita jokaisen istumatyöläisen kannattaisi kokeilla kahvakuulatreeniä) tai syökö tarpeeksi hyvin. Ne ovat kaikki hyviä lisäjuttuja, jotka edistävät hyvinvointia tottakai mutta uskon itse että suurin asia on merkityksen tunne. Eli, tekeekö jotain, jolla on omasta mielestä jonkun isomman kokonaisuuden suhteen jotain merkitystä vai ei. Sillä, onko asia näin “oikeasti” vai onko kyse omasta asennoitumisesta, en usko olevan niin paljon merkitystä.
Jaakko Heinimäki kertoi luennollaan viime vuonna tarinan kahdesta siivoojasta, joka meni suunnilleen näin: Molemmat olivat Nasan avaruuskeskuksessa tai vastaavassa töissä, ja siivosivat vessoja öisin. Molemmilta kysyttiin, “mitä teet?”. Ensimmäinen: “mä siivoan vessoja”. Toinen: “me rakennetaan uutta avaruusasemaa”.
Silloin kun kokee olevansa osa jotain isompaa, jota tehdään yhdessä, tekeminen tuntuu ihan erilaiselta kuin silloin, kun kokee että oma tekeminen on turhaa puuhastelua. Olen ollut molemmissa tilanteissa, tai asennoitunut molemmilla tavoilla, ja ensimmäinen on eri maailmasta. Silloin ei ole aina niin väliä että ovatko makroravinteet kohdallaan, tai että miten viime viikon unirytmi on mennyt. Kun merkitys puuttuu, silloin töksähtää kaikki muukin helposti. Silloin voi saada lisäpiristystä vaikka ruokavaliomuutoksesta tai liikunnasta mutta jos pohja ei ole kunnossa niin sillä ei pitkälle pötki.
Joskus samanlaista virtaa ja merkityksen tunnetta saa harrastuksesta. Joskus jopa niin että harrastus on se eteenpäin vievä voima ja töissä käydään vain palautumassa Mä saan tuollaista intoa nykyisin eniten kun opetan lajia, usein päästyäni vauhtiin en huomaa ajan kulua ja intoudun selittämään ummet ja lammet, vaikka muuten olenkin ehkä hieman varautunut.
Työhyvinvointi on siis mun mielestä ihan mahdollista mutta en osaa sanoa että miten sellaiseen hyvään tilanteeseen pääsee jollain tempulla tai 5 kohdan listalla. Nyt olen onnekkaassa tilanteessa, ja ainakin yksi selkeä juttu on oma asennoituminen ja tekemisen merkityksen miettiminen eri kanteilta. Ehkä kannattaa kysyä itseltään usein “miksi?”. ? Joku teistä osaa varmaan antaa enemmän vinkkejä?
Hyvä juttu traumoista ja niistä asioista, jotka vaikuttavat niistä selviytymiseen. Pari lainausta tässä ja koko juttu alla olevan linkin takana.
“Posttraumaattinen kasvu taas tarkoittaa myönteistä kasvamista, joka on seurausta vaikeasta elämän kriisistä. Korkeilan mukaan kasvua tapahtuu enemmän niillä, jotka ovat kokeneet traumoja, kuin niillä, jotka ovat ne välttäneet.”
“- Posttraumaattinen kasvu edellyttää suurta tuskaa. Jos se ei ole riittävän suurta, se ei haasta ihmisen perususkomuksia oikeudenmukaisuudesta, kohtuullisuudesta ja järjestyksestä.”
“Esimerkiksi Madridin terrori-iskusta selvisivät parhaiten ne, jotka jakoivat kokemuksensa ja puhuivat tapahtuneesta muille.”
“Korkeila naurahtaa, että liika realistisuus oman itsensä suhteen ei ole hyvästä. Tutkimusten mukaan depressiosta kärsivät ovat realistisempia kuin muut ihmiset. Ihmisen eloonjäämisen kannalta ylioptimistisuus on hyvästä.”
Viimeinen kohta on sama, jota filosofi Maija-Riitta Ollila painotti esityksessään DCL -konferenssissa viime syksynä: “vain kroonisesti masentuneilla on realistinen kuva itsestään”.
Mitä tuo kaikki tarkoittaa sitten meille asiallisille ja realistisille suomalaisille, joille toiveikkuus ja positiivisuus on hyvin usein turhaa haihattelua ja yksin pärjäämisen ja yksin tekemisen kulttuuri kukoistaa yhä?
Sanotaan että inspiraatio ilman perspiraatiota ei ole mitään. Olen samaa mieltä. Frank Forencich kirjoittaa uudessa tekstissään “Live to give” siitä että on oikeastaan aika hyödytöntä vain itsensä takia jumpata ja pumpata pitkällä tähtäimellä. Mitä sitten kun se kunto on jo hyvä, sikspäkki näkyy toppatakin läpi, elämänhallintaopit on otettu käyttöön ja hampaat kiiltävät? Mikä on seuraava askel? Frankin mielestä silloin pitäisi miettiä miten näitä uusia supervoimiaan voisi käyttää oman yhteisönsä hyödyksi.
Mitä sinä aiot tehdä sillä uudella hyvällä kunnollasi ensi vuonna? Kenen hyväksi teet ja mitä?
“Our knowledge is now mature. The formula is well known and for the most part, it works. We know how to create and maintain human health and performance. Assuming that you’re born with a decent set of genes and are raised in a fairly nurturing environment, it all comes down to a familiar set of basics: a good Paleo-style diet, lots of vigorous exercise, stress reduction, community and a sense of meaning. That’s pretty much it, and it doesn’t have to be done perfectly; there are millions of possible variations that deliver the same basic success. If you follow the formula, you’ll get healthier.
But then what?”
Kuva löytyi googlen kuvahaulla tuolta, en tsekannut saako käyttää: http://heritagesolutionsok.blogspot.com/2009/09/aaaaaay.html
Taas lainaus Janne Viljamaalta, ja lopussa aiheeseen liittyvä laulu Bad Religionilta.
Tunnistan ns. aikaisemmasta elämästä tuon tarpeen tietää ja varmistella kaikki etukäteen. Jos syön hyvin ja treenaan, olen “turvassa” ja homma on hallussa. No, vuosi 2006 opetti että vaikka elää kuinka terveesti niin viikate voi heilahtaa tuosta vaan yhtäkkiä omassa kodissa, eikä siitä voi vaatia keneltäkään korvausta tai jonkun ministerin eroa. Onneksi sillä kerralla kukaan ei kuollut. Elämä on kaaosta, ja kontrolli on illuusio.
“Ortorektikolla on hämmästyttävän kova itsekuri. Hän tuntee elämäänsä, harjoitteluaan ja ruokavaliotaan hallitsemalla olevansa ihmisenäkin parempi. Usein ajatteluun liittyy valtava kontrollintarve. Hän ei pidä yllätyksistä, vaan on varmistanut kaiken etukäteen.”
“Itsearvostus lähtee ihmisen sisältä. Vaikka ruumista kuinka leikellään, itsearvostus ei vain sujahda jostain mieleen. Fyysinen kunto ja jaksaminen ovat itsearvostuksen tukijoita, mutta ihmisen on löydettävä todellinen identiteettinsä, eli kuka hän on. Identiteetti ei voi rakentua ulkoisille tekijöille, kuten permanentille, omistamiselle, titteleille ja saavutuksille. Tälläinen identiteetti on romahdusaltis. Omaisuus voi kadota laman pyörteisiin, permanentti lässähtää tuulessa, eikä saavutuksia enää 30 vuoden päästä muista kukaan.”
Kukka kirjoittaa alla olevan linkin takana mielipiteiden muutoksesta. Mielenkiintoista, että julkisuuden henkilön mielipiteen muutosta kauhistellaan. Itselläni on sellainen teoria, että me enemmän tai vähemmän teemme päätöksiä “fiiliksen” tai tuntemusten mukaan, ja sitten enemmän tai vähemmän perustelemme ne jälkikäteen järjellä tai näennäisen järkevältä kuulostavalla höpötyksellä. Uskon myös että temperamentti vaikuttaa päätöksentekoon, joku saattaa olla varautuneempi ja näin ehtii miettimään pidempään, ja joku sitten tekee ennen kuin edes ehtii aloittaa ajattelua.
Itse olen muuttanut mieltäni monen asian suhteen, alla muutama esimerkki treeniin liittyen:
kaikkien pitää tehdä liikettä x –> voi olla sellaisia rajoituksia, että parempi olla koskaan tekemättä
tämä on paras treenitapa kaikille, he eivät vaan tajua sitä vielä –> ei ole mitään parasta treenitapaa
valmentajan pitää olla aina se salin kovin kaveri –> valmentajan pitää olla viisas ja uskaltaa haastaa urheilijoita, omalla tasolla ei ole merkitystä niin paljoa kuin näkemyksellä
treenin pitää tuntua siltä kuin henki lähtisi –> treenin pitää auttaa omiin tavoitteisiin pääsemisessä
tavoitteellinen treeni on tylsää ja ahdistavaa –> tavoitteeseen paneutumisen kautta saa treenistä todella paljon irti, vaikka ei se helppoa ja kivaa aina olekaan
Mun mielestä tiukka ehdottomuus kertoo ongelmista, epävarmuudesta, pelosta tai tietämättömyydestä tai tahallisesta asenteellisesta tyhmyydestä. Silti, arvostan ihmisiä, joilla on periaatteita ja korkea moraali. Onko tuo ristiriitaista?
Tarkoitan että esim. nostamisessa, periaate on se että painovoima määrää ja että kehon ja kuulan tasapainopiste on todella oleellinen asia huomioida kun nostaa ja etsii itselleen sopivaa tekniikkaa. Ehdottomuus taas samassa tapauksessa tarkoittaisi sitä että liike pitää tehdä välttämättä samalla tavalla kuin joku guru tekee sitä videolla, vaikka nostajan oma kroppa ei siihen sopisikaan lainkaan.
“Muuttumattomuutta ja ns. jämäkkyyttä pidetään arvossa. Tiedättekö, että joku on ns. “periaatteen mies tai nainen”. Kuulostaahan se hyvältä. Mutta entä jos se omaksuttu periaate on ihan paskaa?
En tiedä, onko mitään järkeä “seistä mielipiteidensä takana” viimeiseen saakka, jos ne on huonoja mielipiteitä. Ihmisen hienous on kyky kasvaa ja elämä tarjoaa sille mahtavan kentän.”
Lauri Järvilehdolta hyviä ajatuksia, joista nostan esiin harjoittelun merkityksen. Pätee ihan kaikkeen, ja sitä ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa.
