Etusivu » rauta » Itsetunto ja tekeminen

Itsetunto ja tekeminen

“If you could see the you that I see
When I see you seeing me
You’d see yourself so differently
Believe me

I know the self doubt that
runs inside your mind
I know the self that treats you so unkind”
-Rollins Band, Low Self Opinion

Eräs suosikkipunkkareistani on Henry Rollins. Rollins Band:n saarnaava taide ei ollut ehkä punkkia mutta en oikein tiedä mitä muutakaan se on. Henry kertoi omien sanojensa mukaan asioita itselleen parantaakseen itsensä, asioita joihin itseni oli varsinkin 15 vuotta sitten helppo eläytyä. Ja on yhä edelleen.

Tämän biisin viesti: Jos näkisit itsesi muiden silmin, näkisit ehkä itsesi paljon paremmassa valossa?

Huono itsetunto on kuin mielen sairaus, jossa henkilö uskoo ilman varsinaista syytä olevansa huonompi kuin muut, ja jättää sen takia tekemättä asioita, tutustumatta ihmisiin, kokeilematta heittäytymistä tilanteisiin. Olematon itsetunto tai oikeastaan itsearvostus johtaa siihen että ei enää tee sitäkään vähää mihin on ennen pystynyt ja pahimmillaan se vie eristäytymisen kierteeseen ja johtaa masennukseen ja ties mihin.

Minulla on ollut huono itsetunto niin kauan kuin muistan. Ajattelen aina että muut ovat jotenkin jollain mystisellä tavalla parempia tai ainakin normaalimpia kuin minä, vaikka mitään objektiivista arviota moisesta en ole koskaan saanut. Olen viimeisen 10 vuoden aikana saanut hieman tasapainotettua jumista olotilaani, ja huomaan olevani entistä selvästi vapautuneempi tekemään ja kokeilemaan asioita. Uskon että asiani ovat nyt terveemmällä pohjalla kuin aikaisemmin. Olen pikku hiljaa omaksumassa Kurt Vonnegutin asennetta, että me olemme kaikki samanlaisia hyväntahtoisia hölmöjä tällä pallolla.

Tiedän monia, jotka kärsivät samoista vaivoista kuin minä. On ihmeellistä nähdä ulkoa se sama epävarmuus ja pelko ja perusteeton itsen mollaaminen mitä itsekin on tullut tehtyä niin monet kerrat. Kunpa voisinkin jotenkin saada toisen ymmärtämään että hän on ihan ok, tai sitten yhtä ei-ok kuin kaikki muutkin, eli ei pitäisi olla estettä toimia.

Kun pelottaa, tulee tekemättä jättäminen seliteltyä aina järkisyillä. Tampereella oli vuonna 2010 Girevoy Sport:n MM -kisat. Ensimmäiset MM -kisat Suomessa ikinä, latvialaisten järjestäminä. Minulla oli paikka maajoukkueessa, koska SM:t olivat menneet hyvin. Ja mikä olikaan reaktio, kun kisapäivät ja paikat pitkän epätietoisuuden jakson jälkeen lyötiin lukkoon? En lähde koska “ei oikein ole nälkää nostaa” ja ties mitä muuta paskaa. Pointti oli se että pelkäsin hullun lailla, sillä tokihan oli erilaista nostaa kotikentällä vieraiden edessä kuin mennä turistina ulkomaan kisoihin. Onneksi tulin järkiini ennen kuin paikka kisoissa ehti mennä, ja kisat olivat hieno ja intensiivinen kokemus kaikin puolin.

Silti, epäilyksen hetki havahdutti miettimään miten voimakas tuo itsetunnon puute välillä on. Kisapaikka ja hieno kokemus tarjottimella rakkaassa lajissa mutta minä olen sanomassa “ei” vain siksi koska luottoa itseen ei ole. Olen kovin kateellinen ihmisille, joiden ei tarvitse painiskella tällaisten naurettavien juttujen kanssa ja jumittaa omassa epävarmuudessaan, vaan voivat vain tehdä sitä mitä uskovat oikeaksi. En tiedä yhtäkään asiaa missä huonosta itsetunnosta olisi hyötyä. Se estää tekemästä, se jättää tilaisuudet käyttämättä, ja kaiken sen jälkeen se aiheuttaa syyllisyyttä koska on hirvittävää hukata ainutkertainen tilaisuus ilman syytä.

Nelson Mandela on sanonut jotenkin niin että ihminen, joka pitää ns. “kynttilää vakan alla”, ei koskaan pääse näyttämään muille esimerkillään mitä kaikkea voi tehdä. Kun taas tekee jotain pientäkin ja astuu esiin, voi hyvinkin olla esimerkkinä ja esikuvana jollekin toiselle, ja näin on mahdollista saada aikaan positiivinen kierre. Hyvää tekemistä voi ikäänkuin antaa eteenpäin. Pointti ei ole se että pitäisi olla sairaalloisen narsistinen ja tunkea naamaansa joka paikaan vaan se että tekee niitä asioita, joihin uskoo vaikka ei aina itseensä uskoisikaan. Tekeminen ja toimiminen ovat ainoita asioita, jotka auttavat.

Tämä on yksi syy siihen miksi omissa treeneissäni olen mieluummin rohkaiseva kuin virheitä poimiva. Haluan antaa muille sitä rohkaisua mitä itse olen usein kaivannut. Haluan myös olla esimerkkinä nostamisessa sitä kautta että muut näkisivät sen että jos tuo pystyy niin kyllä minäkin.

Moni jättää kahvakuulaurheilussakin sen ensimmäisen kisakokemuksen kokeilematta, koska ei uskalla nousta lavalla muiden eteen. Siis vaikka haluaisikin. Se on mielestäni hirvittävää haaskausta. Ehkä siksi että oma ensimmäinen iso kisakokemukseni oli niin erikoisen taustan sävyttämä, ja silloin kirjaimellisesti olin ikäänkuin tekemässä jotain isoa koska tilaisuus vaikutti olevan täysin ainutkertainen, se ei koskaan ehkä toistuisi.

Uskon että itsetunto-ongelmat ovat vakavimpia ns. pikkuongelmia, joita meillä Suomessa on. Täällä on sisäänrakennettuna alistuvaisuus ja ylitavallisuus, johon liittyy se että koetaan alemmuutta suhteessa naapurimaihin ja muihin ihmisiin ja kaikkeen mahdolliseen. Pahimmillaan se johtaa sellaiseen ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa ikäänkuin ollaan ylpeitä siitä kuinka mitäänsanomattomia ollaan, ja pilkataan kaikkia, jotka uskaltavat nousta tuosta suosta ylös tekemään jotain.

En ole supertähteyskulttien kannalla silti lainkaan, vaan sen kannalla että taviksen pitäisi tajuta oma arvonsa. Ja se arvo on yhtä suuri kuin jollain julkimolla tai huippu-urheilijalla. Nämä ovat hekin taviksia, jotka ovat syystä tai toisesta tehneet asioita, eivätkä jääneet pelkästään katsomaan telkkaria tai roikkumaan Facebookissa. Juuri siksi heitä seurataan ja siksi he ovat esikuvia, koska he ovat aktiivisia ja tekevät asiota.

Joten, jos uskot että et ole tarpeeksi hyvä tekemään jotain, olet varmaankin väärässä.

Itse “paranin” vaivasta toiminnan kautta. Aloin osallistumaan tapahtumiin, kuten keikoilla soittamiseen, harrastusten kokeilemiseen, kilpailemiseen, kisojen järjestämiseen, tekstin ja videoiden julkaisemiseen. Joka ikisessä näissä on aina aluksi kauhea taisto itsen kanssa, sillä en usko että homma voi toimia tai että se kannattaa, vaan uskon että kaikki nauravat tekemiselleni koska olen niin surkea ja nyt muutkin vihdoinkin näkevät sen. Näin ei ole kertaakaan vielä käynyt mutta silti käyn tätä painia itseni kanssa jatkuvasti. Nytkin tätä kirjoittaessani epäilen todella paljon kannattaako tämä lainkaan. Onko tästä mitään hyötyä? Mitä jos kukaan ei saa tästä mitään irti? Pääsenkö joskus näistä tolkuttomista epäilyksistä irti? Onko muilla tällaista?

About these ads

23 kommenttia

  1. Johan kirjoitti:

    Kyllä kyllä, tuttua settiä. Itselle, sekä varmaan vielä pahempia tapauksia tuttavapiirissä. Mikähän siinä on että se on niin tavallista maassamme?
    Niputtaisin samaan kategoriaan kuin suunnattoman suuren tarpeen potkia jo maassa makaavia (kuvainnollisesti). Toki, kun sankarit tekee ilmaveivejä, ne on jokaisen omaisuutta, ja ujoinkin urpo ryömii kivensä alta torille juhlimaan munasillaan sixpäk-pahvi päässään. Sitten kun ei kuljekaan, tai käy syystä tai toisesta hassusti, isketään kollektiivista moraa selkään, ja nyökkäillään toisillemme että: ”Eipä ois kannattanu tuonkaan lähteä menestyksellään keulimaan, tietäähän sen miten siinä sitten käy”. Jotenkin tää meininki ruokkii sitä että ei kehdata tekemään MITÄÄN. Parempi pysyä vaan jemmassa kuin nolata itsensä, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule.

    Tällaiset lapselliset pelkotilat julkisista epäonnistumisista on pikkuhiljaa oppinut sivuuttamaan, kun ei oikeasti kiinnosta mitä muut on mieltä :)

    • Marko Suomi kirjoitti:

      Hyvä pointti. ”kaveria ei jätetä” -henki on hyvä juttu, sitä soisi varsinkin tiukkoina aikoina näkevän enemmän. Vanhoilla kunnon punk -keikoillakin kaatuneet nostettiin muiden jaloista ylös yhdessä ja jatkettiin törmäilyä. Nykyään on keikkoja, joilla ei saa koskea toiseen lainkaan :)

  2. Kirsi kirjoitti:

    Kirjoittaminen voi olla myös vapauttavaa jos pystyy olemaan ajattelematta muiden mielipiteitä. Koiratkin tekevät nykyään niin.
    Ja sen jälkeen kun on möyrinyt performanssin pyörteissä suolla, omituisissa vaatteissa ja maskissa, ei ole enää olemassa kynnyksiä.

    .. hyvin sä vedät. =)

    • Marko Suomi kirjoitti:

      Kiitos! Totta, kun tietty kynnys on ylitetty niin kaikki on helpompaa. Siksi se eka kisakokemus esim. on tärkeä tehdä aika aikaisin mun mielestä, ettei jää turhaan odottelemaan milloin olisi ”valmis”.

  3. Emeriikka kirjoitti:

    Kovin tuttua tekstiä, tuli oikein samaistuttua. Mulla meni tosi kauan, että uskalsin olla oma itseni. En mäkään ihan vielä luota itseeni ja kykyihini, mutta suunta on oikea. Ja komppaan täysin tota toiminnan kautta parantumista, ei ois auttanu jos oisin jääny kiinni vanhaan ja lukenut lärvikirjasta mitä muut tekee ja surkutellut ”et voi ku mäki joskus”. Sen sijaan menin ja tein vaikka pelotti ihan helvetisti. Ja tässä sitä nyt ollaan opiskelemassa uutta ammattia ja osallistumassa ekoihin kansallisiin kisoihin ;)

    Ja kyllä, hyvin vedät :)

  4. pyykkonen kirjoitti:

    Onko nyt sama juttu SM-kotikisojen kanssa, kuin MM-kisojen kanssa 2010? Vielä ehtisit ilmoittautua.

    • Marko Suomi kirjoitti:

      Nyt on ihan vaan yleinen tauko kisaamisesta ollut jo puoli vuotta. Voi ollakin että ilmottaudun vielä huomenna, voisi olla kiva kokeilla 32kg kunto.

  5. Reijo Laatikainen kirjoitti:

    Mainio kirjoitus Marko! Ihan samojen tuntojen kanssa olen minäkin nyhrännyt. Tekemisen kautta tilanne muuttuu. Mutta mun kohdalla ainakin tie on ollut pitkä. Täysin vapaaksi noista epäilyistä ei kai pääse koskaan. Epäonnistumisen pelko on suomalaisilla niin älytön. Mitäs sitten jos kerran kaksi mokaa? Aika usein Messikin laittoi viikko sitten melkein tyhjästä maalista ohi, ja on silti maailman paras futaaja.

    • Marko Suomi kirjoitti:

      Kiitos! Jotenkin luulen että sen tekemisen ja itsensä ”nolaamisen” vaan pitää olla jatkuvaa, että vierivä kivi ei sammaloituisi asennepuolella? Epäonnistuminen ei ole kivaa mutta pahempaa on menetetty mahdollisuus jos ei ole edes yrittänyt?

  6. […] kisatavoitteita).  Hieman aihetta liipaten, Marko kirjoitti juuri hyvän tekstin otsikolla Itsetunto ja tekeminen. Allekirjoitan monta kohtaa. Vaikka treenaan määrällisesti suht’ paljon, olen silti urheilun […]

  7. Sari Piipponen kirjoitti:

    Hyvä ja avoin kirjoitus :D ..ja mummo vainaan sanoin; ”paskoo ne prinsessatkin” tarkottaen vain ettei kukaan ole kuuluisuuden yms seikkojen takia toista parempi (tai huonompi)

  8. Teemu kirjoitti:

    Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta!
    Suuri osa kirjoituksesta olisi voinut olla otettu omasta elemästäni.
    Pikku hiljaa olen myös pääsemässä irti pahimmista mutta vielä on pitkä matka ”parantumiseen”, jopa tämän kommentin kirjoittaminen oli aluksi vaikeaa :)
    Olen viime aikoina yrittänyt pitää mielessä sanontaa ”Life begins at the end of your comfort zone” ja se on osoittautunut todeksi enemmän kuin kerran, vaikka kyseessä olisi ollut ihan pieniä asoita joita olen viimein uskaltanut tehdä!

    • Marko Suomi kirjoitti:

      Kiitos kommentista! Uskon että kannattaa mennä pienin askelin eteenpäin, niistä tulee onnistumisen kokemuksia ja intoa testata uusia juttuja.

  9. Johanna kirjoitti:

    Siis kertakaikkiaan puhut mun suulla!!!! Ja tuohonkin voisin lisätä yhtä ja toista sontaa, mitä itsestään kuvittelee. Jos jonkin tavoitteen saavutankin, niin aattelen, että hei kuka vaan olis ton tehny…oisinko voinu tehä paremmin, nopeammin, tehokkaammin ja voisinko vielä tehä lisää????? Sitä vaan ei riitä itselle koskaan. Luulisi, ettei itsetunnossani voi olla vikaa, koska työni yläasteen opena ei hissukalta onnistu :) Enkä vertaa itseäni muihin, oikeasti. Olen energinen ja valoisa supliikki-ihminen (toisten mielestä), itsestäni tuntuu, että joskus voisin pitää suuren suuni ja egoni pienemmällään, etten ihan itseäni nolaisi…Ikuisuusasioita, joka päivä saa töitä tehä :D

  10. Saara kirjoitti:

    Kiitos! Upea teksti joka laittoi miettimään :)

  11. naf kirjoitti:

    Tää teksti oli nyt NIIN paikallaan! Parin päivän päästä pitäisi osallistua ensimmäistä kertaa rentoihin kisoihin, ja olen keksinyt jos kymmenen syytä, miksi ehkä perunkin osallistumiseni. En haluaisi olla kisan huonoin, jonka kaikki muistaa sitten jälkeenpäin, että ”toi oli se, joka oli huonoin”. Kehtaanko mennä enää reeneihin, jos epäonnistun? Kirjoituksesi jälkeen päätin kuitenkin, että menen vaikka kävisi mitä! Toivottavasti parin päivän päästä itseni voittaneena ja yhtä kokemusta rikkaampana :)

    • Marko Suomi kirjoitti:

      Hyvä. Pari päivää ennen on pahinta mutta se kannattaa kärvistellä ja mennä vaan! Kävi miten kävi, se on oppimista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Arkistot

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 4 816 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: